Papunetin blogi

Äitien toukokuu

noreply@blogger.com (Tanja) — Mon, 14 May 2012 04:57:00 +0000

Santran hajatelmia

Tässä kuussa kaikki äidit ovat saaneet kunniaa äitienpäivää viettämällä: Osalle on viety lahjoja, kukkia, aamukahvit sänkyyn – osalle kukkia haudalle. Itse kuulun jälkimäiseen jo kuudetta kertaa.

Jokainen äiti-lapsi-suhde on ainutkertainen, koska senhän muodostaa kaksi ainutlaatuista ihmistä. Kun on kyseessä vaikeavammainen lapsi, se tuo siihen suhteeseen oman mausteensa: Vaikean vamman takia lapsi tarvitsee hoitoa paljon, ja oma äitihän on yleensä se hoitaja, joka vastaa lapsensa huolenpidosta.

Edellä mainitusta hoidosta johtuen äiti-lapsi-suhteesta voi muodostua keskinäinen riippuvuussuhde: Tällöin äiti ei välttämättä halua irrottaa otettaan lapsestaan, vaikka lapsi olisi nuoruusiässä ja tarvitsisi ottaa ensi askeleensa kohti itsenäistymistään. Toisaalta voin todeta kokemuksen rintaäänellä, että lapsi / nuori voi kokea äidin huolenpidon kielteisten tunteiden lisäksi myös miellyttävänä: Äitihän tietää lapsensa tarpeet, eikä nuori tarvitse neuvoa muita auttamisessaan. Tosin nuorella saattaa olla vihan tunteita äidin jatkuvaa huolenpitohössötystä kohtaan.

Tällaisesta riippuvuussuhteesta irrottautuminen saattaa koitua myöhemmässä vaiheessa hankalaksi, jos äidin mukaan vain hän ainoana osaa hoitaa / avustaa lastaan. Siinä tapauksessa vaikeavammainen nuori ei välttämättä opi luottamaan muihin auttajiin, ja hänellä on vaikeuksia pystyä aloittamaan itsenäiseen elämään. Ja kuitenkaan se äiti ei ole ikuisesti auttamassa häntä.

Tällä blogikirjoituksellani haluan herättää lukijoitani ajattelemaan, miten hyväksi on vaikeavammaiselle nuorelle, että hän saa itse kokea elämänsä yrityksen ja erehdyksen kautta. Tosin kyyneleet silmissä äiti voi seurata sivusta, kun hänen nuorensa menee päätöksillään "päin mäntyä". Äidin on kuitenkin opittava hyväksymään se, että hänen vaikeavammaisesta lapsestaan kasvaa aikuinen, joka selviytyy itsenäisesti ilman häntä muiden avustuksen turvin.

Vaikka tässä olen keskittynyt äiti-lapsi-suhteeseen, vaikeavammaisen lapsen perheessä isän rooli on äidin ohella tärkeä. Mutta se on oma juttunsa.

Äitienpäivää ehdittiin jo viettää, mutta toivon kaikille äideille hyvää toukokuuta!

Santra

Kuntoilua, lenkkeilyä, hyvää oloa!

noreply@blogger.com (Marianna) — Wed, 25 Apr 2012 13:04:00 +0000

Santran hajatelmia

Kevät on valloillaan noita sanoja: kuntoilu, lenkkeily, hyvä olo jne. Totta kai ne ovat tärkeitä juttuja. Tosin meille vaikeavammaisille henkilöille kuntoilu, tai oikeastaan kuntouttaminen, on arkista puuhaa riippumatta vuodenajasta tai mistään ulkoisesta tekijästä. Sillä mikäli fyysistä toimintakykyä ei harjoiteta muutamaan päivään, silloin siihen saattaa tulla aikaisempaa enemmän rajoituksia.

Käsitteistä puheen ollen tässä keskityn kuntouttamiseen ja fysioterapiaan: On olemassa monenlaisia terapioita, jotka luetaan käsitteen kuntoutuksen alle. Vaikka olen ollut muissakin terapioissa, sydäntäni lähempinä ovat allasterapia ja fysioterapia, jota toisinaan nimitän jumpaksi tai joka kutsuttiin aikoinaan lääkintävoimisteluksi.

Jokaisella on omat tavoitteensa fysioterapiansa suhteen. Lisäksi esimerkiksi maksaja Kela ohjeistaa tekemään GAS (Goal Attainment Scaling) –tavoitteet. On luonnollisesti hyvä, kun myös maksaja seuraa systeeminsä kautta toiminnan tehokkuutta. Tosin mielestäni fysioterapia on fysioterapeutin ja asiakkaan yhteinen juttu, jossa tavoitteiden kirjaaminen ei välttämättä ole helppoa: Muun muassa jonkin lihasjännittyneisyyden hetkittäinen lievitys saattaa olla asiakkaalle olennainen osa fysioterapiaa, mutta tämän mittaaminen asteikolla ei aina onnistu. Edellä mainittu mittaus voi olla vain maksajan edun mukaista, asiakkaalle ei välttämättä ole mitään hyötyä.

Kuten alussa mainitsin fysioterapian olevan joillekin meistä kerran tai useamman kerran viikossa tapahtuvaa. Siksi tavoitteiden ohella se on oltava mielekästä eikä saisi olla niin rutiininomaista. Henkilökohtaisesti olen saanut tehdä työtä poikkeuksetta asiantuntevien fysioterapeuttien kanssa. Joskus olen jopa arvellut: ”Voiko jumpassa olla näin kivaa?” Sillä jokin uusi harjoitus on toisinaan hauskalta.

Kuntoilulla on tietenkin varjopuolensa, niin myös fysioterapiassa: Jos innostuu tekemään liikaa, se kostautuu seuraavina päivinä jäsenten ollessa niin kipeinä. Varsinkin allasterapiassa liika riehumiseni tietää sitä, että muutamaan päivään ja yöhön kehoni ei tunnu omalta. Toisaalta kaikkien on toisinaan repäistävä ja pantava itsensä likoon kunnolla.

Pitkällä tähtäyksellä kunnon harjoittelu edesauttaa yleensä elämää ja saa hyvän olon tunteen, vaikka siitä tulee aluksi kolotuksia. Tosin hyvästä olosta nauttimisen saavuttaa myös esimerkiksi silloin, kun sähköpyörätuolilla ajaa katselemaan kevään tuloa. Tällöin lihakset eivät kipeydy ainakaan kuntoilusta – ehkä vain huonosta istuma-asennosta.

Santra

Toteutuuko tasa-arvo?

noreply@blogger.com (Tanja) — Wed, 21 Mar 2012 14:01:00 +0000

Santran hajatelmia

Hyvää maaliskuuta!

Tätä kirjoittaessani on tasa-arvon päivä eli Minna Canthin päivä. Tasa-arvo voidaan käsittää monitasoisesti: Pyritään edistämään kaikkien ihmisten tasa-arvoa ja sukupuolten välistä tasa-arvoa.

Kaikkien kansalaisten väliseen tasa-arvoon kuuluu sanan varsinaisessa merkityksessä se, että me, vammaiset henkilöt, olemme tasa-arvoisessa asemassa verrattuna ei-vammaisiin henkilöihin. Onkohan näin? Henkilökohtaisesti voin vastata jyrkän kielteisesti. Paljon on asioita, joissa emme pysty samantasoisesti toimimaan kuin muut kansalaiset: Esimerkiksi liikkuminen voi olla vaikeaa, koska kaikki paikat eivät ole esteettömiä. Myös vammaisten kansalaisten työllistymisessä on parantamisen varaa.

Kun ajatellaan eri vammaisryhmiä, yhteiskunnan edessä ne ovat samanarvoisia – ainakin pitäisi olla. Se, että eri vammaisryhmät saavat erilaisia tukimuotoja, tuskin johtuu siitä, eikö heitä kohdeltaisiin samanarvoisesti – vaan siitä, että heidän vamman toimintarajoitteisuus ja tuen tarve eroavat toisistaan. Siis voinen todeta, että jokainen vammainen kansalainen on tasa-arvoisia yhteiskuntamme näkökulmasta katsottuna.

Edellä mainittuun viitaten vammaisryhmien keskuudessa on omia väittämiä: Toisinaan kuulee, että myöhemmässä eliniässä vammautuneet olisivat parempia ihmisiä kuin koko ikänsä olleet vammaiset. Tai vähemmän apua tarvitsevat kuuluisivat ylempään kuin ainaisesti toisen apua tarvitsevat. Onneksi tämä ajattelu ei ole niin suosiossa. Toisaalta henkilökohtaisesti ajateltuna onhan itse pyörätuolilla kelaava, suoraryhtinen istuja katukuvassa fiksumman näköinen kuin esimerkiksi minä, joka istuu kumarassa sähköpyörätuolissa jalat vinksallaan ja spastisuutta tulvillaan. :)

Miesten ja naisten väliseen tasa-arvoon ja sen toteutumiseen en puutu paljon, paitsi joskus olen miettinyt omalla huumorillani seuraavaa: Kun olen vammainen nainen, tavallaan kuulun kahteen vähemmistöön. Jos joskus tulisi tarve valita, kumpaan joukkoon, naisiin vai vammaisiin, menisin, se voisi olla vaikeaa. Onnekseni tällaista valitsemista ei ole tullut eteeni! Tosin minä kyllä itse tiedän valintani – Teille lukijoille se jää arvaukseksi.

Santra

Ajatuksia ystävyydestä

noreply@blogger.com (Tanja) — Fri, 24 Feb 2012 07:39:00 +0000

Hei!

Ystävänpäivää on vietetty ja juhlittu. Taidan laajentaa tämän blogikirjoitukseni käsittelemään muun muassa ihmissuhteita. Sillä kaikki me olemme joka tapauksessa vuorovaikutuksessa toistemme kanssa.

Jossain on vallalla ajatus vammaisista homogeenisena ryhmänä. Siis tällä tarkoitan sitä, että kaikki me vammaiset henkilöt olisimme yhtenäisiä ja samanlaisia. Osittain tämä on tottakin, mutta tuskin täysin yhtenäisyys täyttyy kaikkien kohdalla. Eihän kansalaiset muistuta muutenkaan toisiansa, miksi vammaisten henkilöiden pitäisi olla samankaltaisia?

Homogeenisuus-ajatelman perusteella voinee väittää, että me vammaiset henkilöt olemme tekemisissä enemmän keskenämme kuin ei-vammaisten kanssa. Osalla väite pitää paikkansa, koska esimerkiksi vammaisille tarkoitetuissa asumisyksiköissä asuu ainoastaan vammaisia henkilöitä. Tällöin pääasiallisin vuorovaikutus suuntautuu luonnollisesti yksikön muihin asukkaisiin henkilökunnan ohella.

Osa meistä vammaisista henkilöistä pystyy elämään ei-vammaisten kanssaihmisten keskuudessa: Heillä on mahdollisuus esimerkiksi osallistua tavalliseen työelämään – hieman tuettunakin. Tämän seurauksena he eivät välttämättä kohtaa niin paljon muita vammaisia henkilöitä, joten heidän ystäväpiirinsä muodostuu pääasiassa ei-vammaisista henkilöistä.

Meillä kaikilla on ystävinä erilaisia henkilöitä – jotkut läheisiä, jotkut etäisiä. Olemme luoneet ystävyyssuhteita useiden kanavien kautta, kuten lapsuudessa, koulussa, työelämässä jne. Entä sellaisten kohdalla, joiden oma vamma estää normaalia ihmissuhteiden luomista? Jos he tarvitsevat toisen apua kohdatakseen vieraan ihmisen, silloin heillä on vaikeuksia solmia ystävyyssuhteita. Silloin saatetaan kyseenalaistaa, kumman, vammaisen henkilön vai avun antajan, toiveet ovat ensisijaisia ystävyyden luomisessa.

Yhteiskuntamme palvelut, kuten henkilökohtainen apu ja tulkkauspalvelut, mahdollistavat sen, että toisen apu ihmissuhteiden luomisessa ei vääristy: Kun kyseessä on työsuhde, työntekijälle asiakkaan etu on tärkein. Tällöin vaikeavammainenkin pystyy luottavalla mielellä luomaan ihmissuhteita ja saamaan ystäviä. Sitten se, kuinka suhde kehittyy, on osapuolten oma tehtävä. Työntekijä voi mahdollisesti toimia esteiden ”tasoittajana” – ei ystävyyden kolmantena pyöränä.

Santra

Entä jos apuväline menee rikki?

noreply@blogger.com (Tanja) — Mon, 30 Jan 2012 06:46:00 +0000

Santran hajatelmia

Hyvää keskitalvea 2012!

Apuvälineet ovat tärkeitä meille, vammaisille henkilöille: Ilman niitä jokapäiväinen arkemme ei sujuisi ollenkaan. Esimerkiksi minä itse en pääsisi asunnostani ulos ilman sähköistä ovea, ja sähköpyörätuolillani voin kulkea itsenäisesti kaupungilla.

Entä jos jokin apuväline menee rikki tai siitä hajoaa osa? Kun apuvälineet yleensä kustannetaan meille joltakin yhteiskunnan taholta, apuväline on ikään kuin lainassa käyttäjällä. Maksaja omistavana tahona huolehtii luonnollisesti myös huollot ja korjaukset. Huollon aikana on mahdollisuus saada käyttöön esimerkiksi varasähköpyörätuoli.

Edellä mainittu on totta, mutta käytännössä se ei aina mene sillä tavalla: Jos sähköpyörätuolin rengas puhkeaa viikonlopun aikana, siinähän yrität manuaalilla pyörätuolilla pärjätä. Kun sähköpyörätuoli tekee stopin kesken lenkkeilyn, hätä on suuri miettien, miten pääsee kotiin.

Keskustellessani vieraiden henkilöiden kanssa käytän puhelaitetta, koska puheeni on epäselvää ja sitä on vaikea ymmärtää. Kun kirjoitan sanottavani puhelaitteeseeni, se mahdolistaa minun puhevammaisena hoitaa yksin asioita. Jos puhelaitteeni ei jostain syystä ole yhteistyöhaluinen eli se ei toimi, silloin otetaan käyttöön elekieli: Yritän jollakin tavalla saada itseni ymmärretyksi, vaikka en ole läheskään varma sen onnistumisesta.

Edellä mainittujen seikkojen valossa haluan tuoda esiin, miten apuvälineiden toimivuus vaikuttaa meidän, vammaisten henkilöiden, elämäämme. Kun asiaa tarkastellaan ei-vammaisten henkilöiden elämästä katsottuna, heillä ei ole samanlaisia ongelmia. Tosin pitää todeta, että kaikilla ihmisillä on omat vaikeutensa. Mutta tässä tarkoitan sitä, miten sidottua vammaisten elämä on apuvälineiden toimivuuteen.

Olen itse saanut kokea apuvälineiden toimimattomuutta jonkin verran: Sähköpyörätuolillani ajoin ympyrämuotoisia piruetteja kiviaittaa päin, vaikka ohjasin aivan suoraan tietä kohti. Silloin en tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Ihmettelyä myös herätti, kun puhelaitteestani alkoi yhtäkkiä kuulua haukuntaa koiran äänellä. Aluksi ajattelinkin, että ääni tulee päästäni. Mutta kun myös kanssaihmiset kuulivat samaa haukuntaa, uskoin laitteeseeni tulleen vian.

Apuvälineiden teknisen toimivuuden ohella niiden toimintaan vaikuttaa tietenkin, missä tilanteessa apuvälineitä käytetään: Kun ulkona on reilusti pakkasta, puhelaite ei aina halua avittaa minua. Sähköpyörätuolillekaan ei ole hyväksi pakkassää, vaikka olosuhteiden pakosta sillä on ajettava silloinkin. Tosin lumisella sohjosäällä on myös vaikeuksia liikkua. Siis parempia kelejä odotellessa…

Santra

Puheohjelman käyttö innostaa, mutta ladullekin on kerettävä!

noreply@blogger.com (Maija (ja Johanna-äiti)) — Mon, 23 Jan 2012 09:58:00 +0000

Kirjoittanut: Maijan Johanna-äiti

Syksy huristi ohi tasaista tahtiaan, mutta Hukkajukan muistokirjoitus sai pysähtymään ja kiittämään kaikesta, mitä on tässä ja nyt. Ja sitähän on paljon. Hukkajukka jää mieliimme hienona tarinankertojana ja ajattelijana.

Syksyn alussa kerroimme Maijan kanssa Tietoteekistä saadusta tietokoneesta ja sen puheohjelmasta. Ohjelman käyttää tuttuja PCS-kuvia (on ollut hienoa huomata, että niitä käytetään useassa päiväkodissa kuvalliseen ohjeistukseen), joita laitetaan lauseen muotoon. Puheohjelma puhuu lauseen ääneen. Maijalla on nimenomaan puheentuoton eritysvaikeus, joten tätä kautta toivomme tulevaisuudessa helpotusta tilanteisiin, missä Maija toimii itsenäisesti sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät osaa tukiviittomia.

Ohjelman käyttöä on harjoiteltu erityisesti puheterapiassa ja kevään mittaan se on tarkoitus ottaa käyttöön myös koulun iltapäiväkerhossa. Koulussa uusi kommunikointikeino on otettu innolla vastaan ja sille tehdää tilaa muun työntäyteisten päivien ja viikkojen lomassa. Sieltä saatu tuki on uskomattoman tärkeää!

Nyt vielä harjoitellaan simppeleitä lauseita, vaikka Maijalta tarinaa tulisi Kalevalan verran. Liitämme tähän mukaan pienen videoklipin ohjelman käytöstä. Vaikka taivutusohjelma ei nyt jostain syystä toimikaan, näette miten kone ja ohjelma toimii. On ollut hauskaa seurata, miten Maija käyttää sekä kosketusnäyttöä että touchpad -hiirtä täysin sekaisin sen kummemmin ajattelematta asiaa. Sitä käytetään, joka kulloisellakin kerralla on lähempänä!

Mutta nyt lähdemme hiihtämään, kun tänne eteläänkin saatiin vihdoin latuja!

Johanna ja Maija

Onko täällä kilttejä vammaisia?

noreply@blogger.com (Tanja) — Tue, 20 Dec 2011 08:50:00 +0000

Santran hajatelmia

Hei taas!

Joulu taas lähestyy, ja ihmisten pitäisi olla kilttejä ja hyvänsuopaisia. Näin ainakin lapsille opetetaan, jotta joulupukki toisi edes jonkun joululahjan.

Tuo kiltteyden merkitys herättää toisaalla ajatuksia, joista muun muassa aion tällä blogikerrallani valottaa. Aikaisemmin ajateltiin, että vammaisen henkilön on oltava kiltti. Nähdäkseni se tarkoitti sitä, että hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa eli siihen, mitä hän sai muilta. Silloin hän sai tuskin päättää asioistaan.

Edellä mainittu on onneksi melkein taakse jäänyttä, koska meille, vammaisilla henkilöillä on nykyisin mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäämme. Yhteiskunnan antamat vammaispalvelut mahdollistavat tilanteen, että kykenemme selviytymään arkisista toimistamme. Esimerkiksi minä vaikeavammaisena tarvitsen apua ympärivuorokautisesti.

Vai onkohan sittenkään näin, että vammaispalvelut järjestyvät kaikille hyvin? Siihen vaikuttaa luonnollisesti moni seikka. Jos yhteiskunta elää lamassa, se ei välttämättä pysty järjestämään sille kuuluvia palvelujaan sillä tasolla, mitä muun muassa vammaispalvelulaki edellyttää. Huononeeko silloin joidenkin vammaisten henkilöiden jokapäiväinen elämä, koska he eivät saakaan tarvitsemiaan palvelujaan?

Olen myös huomannut, että reilun kahdenkymmenen vuoden voimassa olevan vammaispalvelulain aikana yleisenä perusteluna kielteiselle päätökselle on ollut raha – olipa lama tai ei. Jopa rajoitettu päätös heijastuu kielteisesti vammaisen henkilön arkeen. Esimerkiksi kuljetustuen tietyn taksimäärän puitteissa hän ei välttämättä voi osallistua jokaiseen tilanteeseen, mihin hän haluaisi. Verrattuna ei-vammaisiin kansalaisiin hän ei pysty käyttämään julkista liikennettä, koska julkinen liikenne ei ole joka puolella Suomea esteetöntä. Myöskään hänellä ei kenties ole omia varojaan käyttää taksia ilman kuljetustukea.

Edellä mainitussa tilanteessa pyrin kuvaamaan sen, että tiettyjen rajoitusten takia osa vammaisista henkilöistä ei pysty täysin toteuttamaan itsemääräämisoikeuttansa. Toisin sanoen kaikki me, vammaiset henkilöt, emme saa päättää omista asioistaan samalla tavalla verrattuna muihin. Lisäksi meidän kenties täytyy tyytyä kohtaloon eli alussa mainitsemani kiltteys taas kurkistaa nykyisinkin.

Joulumielellä näin ajateltuna kiltteys saattaa tulevaisuudessa kääntyäkin toisinpäin: Yhteiskunta kilttinä antaisi meille kaikki ne palvelut, mitä toivoisimme. Tosin tämä kuulostaakin liian haaveelta, joten ehkä on viisasta pysyä realisteina.

Tällaisin ajatuksin joulukuussa 2011,

Santra

Santran hajatelmia: esittäytyminen

noreply@blogger.com (Tanja) — Thu, 24 Nov 2011 09:35:00 +0000

Santran hajatelmia

Hyvää päivää, Papunetin blogin lukijat!

Olen uusin blogin pitäjä – tulen kirjoittamaan Santran hajatelmia. Sanana ”hajatelma” ei ole yleisesti käytetty sana, mutta ajattelin käyttää sitä seuraavin perusteluin: Blogissani tulen mm. pohtimaan ajatelmia, mutta mielestäni ajatelma on ehkäpä jossain tapauksessa liian mahtipontinen. Siksi haluan käyttää kevyempää termiä – hajatelma.

Olen Rautiaisen Satu Kuopiosta ja koulutukseltani yhteiskuntatieteiden lisensiaatti. ”Satu Rautiaisen blogi” tuntuu minusta niin viralliselta, joten otan tähän käyttöön yhden monista lempinimistäni, Santran. Sen nimissä saan kirjoittaa ja ottaa kantaa sellaisiinkin asioihin, jotka eivät välttämättä ole aina kovin pohdittavia. Näin aluksi on syytä huomauttaa, että olen umpikiero savolainen, joten vastuu siirtyy tapauksessani lukijalle!

Aion keskittyä blogikirjoituksissani lähinnä vammaisten henkilöiden elämään liittyvään tematiikkaan, koska opinnäytetyöni ovat liittyneet vammaispolitiikkaan. Lisäksi eläminen CP-vammaisena oikeuttaa käsittelemään joskus rajustikin sitä, millaista on olla vaikeavammainen yhteiskunnassamme. Esimerkiksi tuon esiin pohdintaa vammaisten henkilöiden velvollisuuksista – ainahan puhutaan oikeuksista.

Käsitteistä puheen ollen kirjoitan sanan ”vammainen henkilö”, vaikka se ehkäpä on jo vanhentunut käsite. On olemassa uudempiakin käsitteitä, mutta mielestäni ”vammainen henkilö” on kuitenkin helposti ymmärrettävä ja lyhyt. Tosin käyttäessäni sitä tarkoitan siis henkilöä, jolla on vamma tai pitkäaikaissairaus muiden ominaisuuksien ohella.

Yhteyksiin!

Santra

Raakku

noreply@blogger.com (Tanja) — Tue, 18 Oct 2011 13:25:00 +0000

Kirjoittanut: Jukka Kontkanen

Kuva: Raakku 09.10.2011

Vaimoni Anne löysi sen eräänä lauantaiaamuna pihaltamme ulkorakennuksen edestä kesäkuun kuudentena, vähän ennen puolta päivää 2011. Pienen, avuttoman rääpäleen, jonka kissamme Tipsu oli jo haistanut. Tipsu lähestyi talolta päin uhkaavasti, kun Anne sieppasi pikkuisen syliinsä pelastaakseen sen joutumasta kissan suuhun.

Mitä ilmeisimmin sen oma emo tai sisaret olivat pudottaneet sen pesästä huomattuaan, että se ei ole normaali, eikä tulisi selviämään. Sellainen on luonnon laki, meidän ihmisten mielestä armoton. Se on kuitenkin viisas ja pitkällä tähtäimellä ainoa oikea. Tämä laki tekee elämän säilymisen mahdolliseksi maapallolla vielä sittenkin, kun ihmistä ei enää ole.

Tuon pienen linnunrääpäleen olisi pitänyt jättää pian maallinen kehonsa toisten ravinnoksi, mutta hellämielinen ihminen puuttui luonnon lakeihin, ja antoi sille lisäaikaa. Niin ei saisi tehdä tiukimpien tulkintojen mukaan. Mutta onko väärin tuntea myötätuntoa pientä luontokappaletta kohtaan? Jopa niin paljon, että ottaa sen hoteisiinsa?

Anne yritti antaa luonnolle vielä mahdollisuuden ja vei linnun puun juurelle, josta epäili sen olevan kotoisin. Olimme aiemmin keväällä nähneet harakkapariskunnan kantavan kuuseen oksia ja muita pesän rakennustarpeita, joten tiesimme pesän olevan siellä. Mutta Annen yritys oli jo ennalta tuhoon tuomittu. Miten emo olisi saanut sen ylös? Ei millään! Sitä paitsi ehkä juuri emo oli pudottanut sen. Tikapuillakaan pesään ei päässyt. Puu oli niin tiheä, ettei siihen päässyt millään ilveellä.

Tuo pihakuusikin oli samanlainen luonnonoikku kuin sen juurella kököttävä linnunpoika. Pienenä taimena kuuselle on täytynyt tapahtua jotain. Liekö pakkanen vaurioittanut tai eläin tai ihminen? Vai onko kolme taimea kasvanut niin lähekkäin, että ovat sen sijaan, että pyrkivät tukahduttamaan toisensa, päättäneet kasvaa kumppaneina? Nyt kymmenmetrisenä kuusi oli varsin erikoinen. Alhaalla näkyvissä oli vain yksi runko, heti metrin korkeudella se jakautui kolmeksi, ja ylhäältä erotti ainakin viisi latvaa. Kuusi oli niin tiheä, ettei edes kissa sopinut siihen kiipeämään. Se olikin pihaharakoiden suosima pesäpuu. Pesä oli täydellisen näkymätön vainolaisen silmälle. Myös oravat pitivät puusta. Ja miellytti kuusi ihmisenkin silmää. Oli monirunkoisuudestaan huolimatta säännöllisen muotoinen ja tiheänä turkkina muodosti näkö- ja ääniesteen naapurin puolelle.

Kun lintu oli kököttänyt kuusen alla tunnin, ja sisään tuotu Tipsu-kissamme pyrki kiihkeästi takaisin ulos, päätti Anne vihdoin tuoda linnun sisään.

”Variksenpoika”, minä totesin heti nähtyäni rääpäleen. ”Korkeintaan viikon vanha”, arvelin, ”saattaa olla nuorempikin.” Sen selkä oli paljas ja vatsa. Vain siivissä oli muutama höyhen. Se oli kuin huonosti kynitty sorsa. Se näytti muuten normaalilta, mutta jalkojen ”peukalot” osoittivat kummassakin jalassa eteenpäin, kun niiden pitäisi olla taaksepäin, jotta tarttumaote esimerkiksi puun oksasta olisi mahdollista. Ja toisessa jalassa ”peukalo ja etusormi” olivat kasvaneet osittain yhteen. En hoksannut sitä vielä silloin, mutta poikanen oli ihmisten kielellä kehitysvammainen. Nyt meitä oli siis kaksi vammaista talossa.

Ja koska lintu oli mielestäni varis, ei se voinut olla pihastamme kotoisin, vaan jostain muualta, ehkä lähimetsästä tai jonkun naapurin pihapuusta.

Pienokainen ei pelännyt yhtään. Suhtautui täysin luottavaisesti ihmiseen. Mutta kuinka saada niin pieni syömään ilman sen omaa emoa? Kyllä pieniä linnunpoikasia voi pelastaa vaikka muina töinään, mutta niiden hengissä pitäminen on eri juttu. Minä, jos kuka, tiesin sen.

Vielä lapsuudessani 60-luvun alkupuolella jokaisen itseään kunnioittavan pikkupojan piti kasvattaa ainakin yksi elättivaris, joskus myös harakka. Miten me saimme nämä elätit? Joskus harvoin vahingossa pesästä pudonneista tai pudotetuista, mutta useimmiten kiipesimme itse pesään ja otimme kylmästi yhden poikasen. Tätä ei saanut tehdä liian aikaisin; silloin poikanen varmasti menehtyi, koska sitä ei saanut syömään. Kylämme pojat kasvattivat useampia variksia lapsuusvuosieni aikana. Kaikki varikset liittyivät lentämään opittuaan ja viimeistään syyskylmillä johonkin varisparveen; onhan varis parvilintu.

Kerran, saatoin olla vasta kuusivuotias, löysimme vuotta nuoremman veljeni kanssa uunilinnun pesän maasta. Se oli täynnä piipittäviä poikasia. Me hyväuskoiset pikkupojat kuvittelimme pelastavamme puusta pudonneen pesän, kun otimme sen mukaamme. Emme tienneet, että pesä oli juuri siinä, missä pitikin. Uunilinnun pesä on aina maassa. Vaikka kaivoimme maasta matoja ja tarjosimme niille hyönteisiä, emme saaneet niitä syömään. Viimeisen virheemme teimme, kun salasimme tekomme äidiltä. Siksi jouduimme jättämään pesän marjapensaan alle yöksi. Aamulla löysimme kuolleet poikaset. Ne eivät kuolleet suinkaan nälkään, vaan kylmään. Oli kylmä loppukevään tai alkukesän yö. Varmaan kävi lähellä nollaa.

Olen joskus jälkeenpäin miettinyt, miksi emme uskaltaneet kertoa äidille. Olen tullut vain yhteen johtopäätökseen. Syvällä sisimmässämme tiesimme tehneemme väärin. Joku voisi kutsua tuota sisäistä ääntä omatunnoksi, toinen intuitioksi, kolmas suojelusenkeliksi. Ihan sama, miksi sitä kutsumme. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos ihminen kuuntelee sisäistä ääntään, hän aina tietää, tekeekö oikein vai väärin. Ei voi tehdä väärin ”vahingossa”.

Anne löysi pienen oranssin muovisen leikkilusikan, ja saikin sen syömään parin tunnin yrittämisen jälkeen. Ihan aluksi leivän, kaurapuuron ja jauhelihan sekoitusta veteen liuotettuna. Vesi oli tärkeä ainesosa, jonka luonnossa elävät poikaset saavat emonsa syljestä. Minä olin muistuttanut proteiinin tärkeydestä linnunpoikasille. Olin joskus puoli vuotta aiemmin lukenut artikkelin city-variksista, jotka eivät koskaan opi lentämään, koska niiden urbanisoituneet emot syöttävät niille roskaruokaa, ranskanperunoita ja hampurilaisten sämpylöitä. Lentolihakset vaativat proteiinia vahvistuakseen. Vaikka varislinnut ovat kaikkiruokaisia, koostuu metsissä elävien poikasten ravinto pääasiassa eläinproteiinista, kuten madoista, toukista, hyönteisistä, hiiristä, päästäisistä ja muista pikku jyrsijöistä. Tiedetäänpä niiden tappavan rottiakin. Ja isommatkin raadot toki maistuvat. Siinä sivussa menevät sitten siemenet ja muu kasviperäinen ravinto.

Kuva: Välillä myös vettä pipetillä.

Linnunpojasta tuli Raakku. Ensimmäisen viikonlopun ei poikanen ollut tosin Raakku. Annen tuotua sen sisään sanoin Annelle sen olevan jälleensyntynyt Vinski, puoliksi leikilläni. Olin joskus lukenut Veikko Huovisen ”Lyhyet Erikoiset”. Novellikokoelmasta jäi mieleeni erityisesti novelli ”Päivä variksena”, missä juuri kuolleen miehen sielu päättää uteliaisuuttaan mennä päiväksi varikseen. Muistan, kuinka makeasti nauroin Huovisen lennokkaille oivalluksille variksen sielunelämästä.

Vinski oli kuukautta aiemmin auton alle kuollut puolivuotias kissanpentumme. Hassua oli, että Vinskin kuolemasta oli kuukausi ja se jäi auton alle juuri lauantaina, aamupäivän puolella, samana viikonpäivänä, samaan aikaan, kun Raakku ilmestyi. Tiesimme sen kuolinajan tarkasti, koska autoilija tuli ilmoittamaan. Vinski oli juossut kissanpojan hölmöydellä suoraan auton eteen juuri talomme kohdalla, eikä kuljettaja voinut tehdä mitään väistääkseen.

Tuli linnunpojan viides päivä meillä, kun se yllätti minut ja räkätti selvällä harakan äänellä tervehdyksen ulkomaailmalle. Se mokoma olikin harakka! Ja minä kun olin varma, että se oli varis, samat harmaan ja mustan sävyt, sama järeä nokka, melkein liiankin suuri sen pieneen varteen. Poikasta ei parhaalla tahdollakaan voinut sanoa kauniiksi. Vai harakka! Se oli kuin olikin kotoisin tiheästä pihakuusestamme, missä sen sisaret parhaillaan varttuivat. Kun lajin määritys oli mennyt surkeasti pieleen, päätti Anne muuttaa sen nimenkin. Siitä tuli yksipuolisella tuomiolla Raakku, ja siihen oli minunkin tyytyminen. Ja hyvä nimi se olikin. Taidatkos sen parempaa nimeä raakkujalle keksiä!

Raakku oppi siis syömään oranssista leikkilusikasta. Lusikka piti työntää uskomattoman syvälle, ennen kuin se hotki ruoan. Se oppi syömään liiankin hyvin. Aina, kun se näki jonkun liikkuvan ympärillään, avautui nokka apposen auki ja vaativainen ääntely tehosti vaatimusta. Sitä ääntelyä ei voinut kutsua piipitykseksi eikä raakkumiseksi, jotain siltä väliltä. Mutta se tyytyväinen hotkimisääni siihen yhdistetyn piipityksen tapaisen kanssa jäi ikuisesti mieleen. Suomen kielestä, niin paljon kuin siinä sanoja onkin, ei löydy tuota ääntelyä kuvaavaa sanaa. Harvempi pääsee seuraamaan linnunpojan kasvua vieressään kuten minä. Siksi syömisen ääntelyä kuvaava sanakin lienee jäänyt keksimättä.

Minä voisin sen oikeastaan nyt samalla keksiä. Olenhan kuunnellut sitä kaksi kuukautta. Minusta se kuulostaa vähän samalta kuin oopperalaulaja yrittäisi laulaa Pajatson aariaa samalla, kun osallistuu hampurilaisten ahmimiskilpailuun. Sanaan voisi siis yhdistää laulamisen ja ahmimisen. Miten olisi ahmilaulaa? Tai oikeastaan harakan tapauksessa olisi parempi ahmiraakkua. Tai hotkiraakkua. Siinä se on, ”hotkiraakkua”! Taas suomen kieli rikastui yhdellä sanalla. Kunpa saisi vielä viralliset kielenhuoltajat myötämielisiksi.

Raakun ahmimisinto meinasi koitua sille turmioksi. Naiset tyrkyttivät sille ruokaa joka äännähdyksestä, vaikka minä yritin tolkuttaa, että älkää herran tähden halkaisko lintua! Vetosin heitä kuvittelemaan, miten sen oma emo ruokkisi sitä. Yhdessä useiden sisarusten kanssa olisi suupalaa odotettavissa kenties kerran kahdessa tunnissa. Minun vetoomukseni kaikuivat hoivavietin valtaamien keinoemojen kuuroille korville. Toisen päivän iltana Raakku alkoi nuokkua, eikä syönyt enää mitään. Pelkäsin, että se kuolee yön aikana. Kuitenkin aamulla äänekäs ruoan pyytämisääni ilmoitti, että se oli taas kunnossa. Ilmeisesti paastottu ilta ja yö olivat tyhjentäneet sen. Tästä Raakun syöttäminen vähän järkiperäistyi, mutta vain vähän. Onneksi sen ruoan tarvekin kasvoi jokaisen eletyn päivän seurauksena.

Raakku vietti ensimmäisten elinviikkojensa päivät sananmukaisesti minun sängyssäni. Anne keksi tehdä sille pesän arkkupakastimen ritilälokerikosta. Pohjalle vain kerros kangasta ja päällimmäiseksi pesä heinistä, jotka on helppo vaihtaa. Kaikkien vauvojen tapaan sillä tuntui olevan suora putki nokasta takapuoleen. Se nostettiin päiväksi minun tehohoitosänkyyni kahdestakin syystä. Minä halusin seurata sen touhuja. Mutta oli siihen käytännön syykin. Minua hoitivat päivisin ”ulkopuoliset” hoitajat, vaikka eivät he minulle mitään ulkopuolisia olleet. Samalla, kun minua hoivattiin, hoidettiin ja syötettiin yksi linnunpoika.

Ensimmäinen kaksi kuukautta Raakun kanssa oli hauskaa aikaa. Osansa hauskuudesta tarjosi tietysti Raakku. Mutta vähän hauskuutta tarjosivat myös minun naishoitajani. He nimittäin pelkäsivät koskea Raakkuun. Kuinka kukaan voi pelätä nyrkin kokoista linnunpoikaa, joka sitä paitsi luottaa ihmiseen? Se oli minulle käsittämätöntä. Mutta minä olenkin 50-luvun lapsi, ja kaikenlaiset luontokappaleet olivat meille arkipäivää. Tämän ajan lapset ovat vielä kauempana luonnosta kuin minun ikäpolveni, vaikka olemme mekin siitä vieraantuneet, jos vertaamme vaikka 1800-lukuun.

Kuva: Marja, Raakku ja minä.

Varsinkin nuorin hoitajani Marja pelkäsi koskea Raakkuun, kun se jo pariviikkoisena alkoi karkailla pesästään ja putosi tietenkin lattialle. Siinä olikin houkuttelu, ennen kuin Marjan sai tarttumaan lintuun sen verran, että sai nostettua sen takaisin pesään.

Parin viikon vanhana Raakku alkoi tosiaankin vilkkuluomiensa takaa katsella maailmaa sen näköisesti, että tuonne pitäisi päästä. Välillä se katseli minua tutkivasti. Olin varmaan sen pikku mielessä omituinen otus. Aina samassa asennossa, naamassa jotain kiiltävää, josta lähti pitkä, vähän heiluva käärme ja toinen ohuempi, läpinäkyvä mato, jonka ruokahalu näytti loputtomalta, koska se nieli ruokaa koko ajan. Tässä vaiheessa Anne oli jo sen emo, ainut ja oikea. Minä en varmaan ollut sen pikkuaivoissa sen isä vaan outo kummajainen, jota piti ehdottomasti päästä tutkimaan lähempää.

Tuossa vaiheessa jo katsoin kadehtien linnun ja ihmisen välistä rakkautta, kun Anne ja Raakku lepertelivät toisilleen. Siinä äiti ja lapsi kommunikoivat keskenään. Jos joku väittää, ettei harakka ja ihminen osaa keskustella keskenään, hän ei tiedä, mistä puhuu. Eikä harakka suinkaan raaku tai räkätä, vaan jokeltelee kuin pieni vauva, ja väliin ”puhuu” hellästi tuijottaen emoaan silmiin, kun tämä vie sen kädellä lähelle kasvojaan. Tuo puhua-verbi oli pakko taas laittaa lainausmerkkeihin, koska en keksi mitään sitä kuvaavaa sanaa. Se on tavattoman hellä, täynnä varauksetonta rakkautta oleva ääni, aivan eri kuin sen tavanomainen jokeltelu. Jos yrittäisin kuvata sitä kuiskauksen, kissan kehräyksen ja koiran tyytyväisen urahduksen välimuodoksi, en tekisi tuolle äänelle oikeutta. Jonkinlaista hellää kurkkuääntä se on. Sitä oikein kuvaavia sanoja ei ole olemassa. Mutta en rasita teitä yrittämällä taas keksiä uutta verbiä. Kyllä yksi uusiosana tarinaa kohti saa riittää. Kukaan muu kuin Anne ei ole koskaan saanut noita linnun rakkauden osoituksia. Kai luonnossakin vain oma emo saa niitä.

Kuva: Ohops, ei ollut tarkoitus!

Se oli ehkä ollut meillä sen pari viikkoa, kun vahingossa putkahti ulos ritilän nurkkaraosta, joka oli vähän muita suurempi. Siitä lähtien se valveilla ollessaan yritti aina löytää sen saman raon. Kun sen pikkuruiseen pääkoppaan ei paljon mahdu suuren nokan lisäksi, vei siltä kauan löytää sama rako uudestaan. Se saattoi yrittää kymmenenkin minuuttia viereisestä raosta älyämättä, että ihan vieressä olisi se isompi rako. Mutta se ei antanut periksi. Otti enemmän vauhtia ja yritti uudestaan. Lopulta sinnikästä lintua onnisti. Joko vahingossa tai kenties tarkoituksella se luiskahti tangon isomman raon puolelle ja oli ulkona. Se ei suinkaan oppinut käyttämään tuota isompaa rakoa, vaan samoihin aikoihin se puolivahingossa onnistui siipiään räpytellen hyppäämään korin reunalle. Sen se oppi kerralla. Tuosta päivästä sitä ei saanut enää pysymään korissa, jos se ei itse halunnut.

Alkoi kenties hauskin ajanjakso Raakun kanssa. Se oli seuraavat viikot vapaana sängyssäni. Alkoivat lentoharjoitukset, siipien vinha räpyttely, mikä viilensi hellepäivinä siinä kuin paraskin tuuletin. Välillä se otti ihan oikeita lentoharjoituksia. Lähtöpaikka oli pystyssä oleva polveni. Laskeutumispaikan virkaa sai tehdä pääni, useimmiten kasvoni. Se ei ollut kuitenkaan kivuliasta, kuten helposti luulisi. Päinvastoin, sanoisin kokemusta mieluummin miellyttäväksi. Aikuinenkin harakka painaa vajaa 200 grammaa. Raakun riukukintut olivat uskomattoman pehmeät ja lämpimät. En tiedä, johtuiko jalkojen pehmeys varpaiden epämuotoisuudesta, siitä, ettei se pysty puristamaan, mutta jalkojen lämpimyyteen löytyi vastaus netistä. Linnun ruumiinlämpö on pari astetta korkeampi kuin ihmisen. Laskeuduttuaan päähäni se pomppii siipiään räpytellen takaisin polven päälle. Uusi lentoon lähtö ja laskeutuminen. Näytti, että lentämään se ainakin oppisi. Harakat eivät ole kovin pitkäjänteisiä harjoittelijoita. Muutaman minuutin päästä se jo puuhasteli jotain muuta. Niiden muutamien viikkojen aikana sain etuoikeuden toimia ”villin” luontokappaleen harjoituskiitoratana. Terveenä olisin jäänyt tuota kokemusta paitsi.

Tähän Raakun kanssa yhteiseloon liittyi muuan seikka. Sen käymäläkulttuuri oli lintujen tapaan kehittymätöntä. Siksi minut oli vuorattava jollakin. Anne keksi ostaa muovipinnoitettuja kertakäyttöisiä pöytäliinoja. Oli hellekesä, ja liinan alla tuli kuuma, vaikka ilmalämpöpumppu viilensikin. Tunnin jälkeen oli pakko jäähdytellä. Liekö siitä johtunut, että joskus kävi vahinko. Useamman kerran paitani, housuni tai käteni sai valkoisen merkkauksen. Eniten hilpeyttä herätti kerta, kun se peruutti korvaani ja ruikkasi suoraan korvakäytävääni. Myös hiukseni saivat joskus tehdä tuttavuutta jonkun lämpimän ja löysän kanssa.

Kuva: No missä se pöntön reikä on?

Oma lukunsa olivat päivittäiset puheharjoitukset. Kun se oli jokeltelupäällä, yritin keskustella sen kanssa. Usein se onnistui erinomaisesti, vaikka en fyysisesti puhukaan, vaan kommunikaattorini puhuu tekstin. Parhaimmilla kerroilla se jopa tuntui älyävän, että koneen kuvaruudulla ja katosta kuuluvalla äänellä oli joku yhteys. Olisi naurattanut, kun minä toistin koko ajan samaa lausetta: ”Raakku joo, mitä höpöttelet, joo joo?” Se tuijotti kuvaruutua ja vastasi, yhä uudestaan ja uudestaan. Toistelin joo – sanaa mahdollisimman paljon, että se oppisi edes yhden sanan ”isältään”. Välillä se yritti selvästi matkia ihmistä. Sen ”puheen” rytmi oli sama kuin ihmisen. Jos sitä olisi kuunnellut riittävän kaukaa, olisi sitä aivan hyvin voinut luulla ihmisen puheeksi. Muutaman kerran sain sen sanomaan ”joo”. Tällä ei ole kuitenkaan muita todistajia. Olen saanut vain hyväntahtoista nyökyttelyä väitteelleni.

Piilottelu oli sen mielipuuhaa. Se puuhastelee koko ajan jotain silloin, kun ei nuku tai haukottele. Niin, luitte aivan oikein, linnutkin haukottelevat. Raakku onkin kova haukottelemaan. Se on jotenkin huvittavan ja samaan aikaan säälittävän näköinen haukotellessaan. Voitte itsekin todeta sen, jos onnistun kytkemään tarinaan yhden videon pätkän. Silloin nuorempana Anne antoi sille useampia leikkikaluja. Sillä oli esimerkiksi pieni muovinen leikkiomena, jossa oli vihreä lehti, sen mielilelu. Sillä oli myös oma ruisku ja ruokintaletkun pätkä. Ne sille oli pakko antaa, kun se välttämättä halusi osallistua peg-letkuruokintaani. Kutsuinkin sitä välillä ”apuhoitajaksi”, joka tosin aiheutti hoitajilleni mieluummin harmaita hiuksia, kuin oli avuksi.

Kuva: Vähän isompana myös kenkien piilottelu kiinnosti.

Milloin ei syönyt, nukkunut, tehnyt lentoharjoituksia tai jokellellut, raakku keskittyi tavaroiden piilotteluun. Mielipiilo oli minun oikean korvani juuri. Myös hiukseni oli hyvä piilo. Kun se oppi joskus puolitoista kuukautisena itse syömään, alkoi myös ruoan piilottelu. Sillä oli ruokaa yllin kyllin, ja kesti jonkin aikaa, ennen kuin älysimme, ettei se niellyt kaikkea ruokaa, vaan piilotti kupuunsa. Sitten se meni pääni taakse ja alkoi puuhastella jotain. Tunsin, että hiuksiani järjesteltiin kuten niin monta kertaa aiemmin. Tällä kertaa ei päänahastani löytynyt paperisilppua, leikkiomenaa tai mitään muutakaan aiemmin tuttua. Siellä oli katkarapu ja jauhelihaa. Siitä alkaen piti aina tarkistaa, ettei ruokaa ollut päänahassa sen puuhastelujen jäljiltä. Muita piilopaikkoja olivat tietysti peiton alus, paperien alus, sen oma pesä. Jopa hengitysletkua se välillä piti niin hyvänä piilona, että kätki sen alle ruokaa tai esineitä.

Myös papereita se oli kova kuljettelemaan. Yleensä se halusi tuoda ne minulle. Kerrankin se onnistui asettelemaan talouspaperiarkin niin taitavasti kasvoilleni, että en myöskään nähnyt kommunikaattoriani. En siis voinut pyytää apua Annelta, joka puuhaili keittiössä. Pian Anne huomasi, että apuhoitajani oli peittänyt kasvoni paperilla. Usein se raahasi kokonaista talouspaperirullaa kasvojeni eteen. Oli hauska seurata sen ähellystä. Joskus se sai rullan raahattua, joskus homma jäi kesken, kun äkkiä löytyi jotakin kiinnostavampaa puuhasteltavaa. Kuten aiemmin totesin, harakat eivät ole kovin pitkäjänteisiä.

Yhdessä asiassa Raakku oli hämmästyttävän tunnontarkka. Aina ensimmäiseksi pesästä pompattuaan se hyppäsi pääni taakse ja uskomattoman nopeasti ja taitavasti sieppasi otsassani pehmikkeenä maskin takia olevan valkoisen lapun. Sitten seurasi lapun piilotusta useimmiten oikean korvani taakse. Otsalappujen kulutus olisi ollut melkoinen, ellei Raakun piilojen keksiminen olisi ollut niin helppoa.

Harakkaa väitetään mieltyneeksi kaikkeen kiiltävään. Raakku on osoittanut monta kertaa, että väitteessä on vinha perä. Kun se oli jo vähän isompi ja alkoi pysyä Annen olkapäällä, olisi se ollut siinä aamusta iltaan. Siinä kiinnostus kiiltävään sai sen yrittämään korvarenkaiden irrottamista. Se olikin taitava siinä touhussa. Kerran kävi niin, että Anne huomasi toisen korvarenkaan kiven kadonneen. Oletimme sen pudonneen ja kadonneen iäksi. Seuraavan päivänä raakku siirteli talouspaperia pesässään, ja paperin alta tuli näkyviin kadonnut kivi. Siitä lähtien Anne joutui jättämään korvakorut suosiolla pois. Minä totesin, että Raakku olisi hyvä koruvaras lentämään opittuaan. Paitsi, että laskeutuisi korvarenkaallisten ihmisten olkapäälle, voisi se lentää Joensuun keskustaan ja pujahtaa johonkin koruliikkeeseen asiakkaan perässä. Koska linnusta syntyisi melkoinen hämminki, voisi se rauhassa siepata jonkun korun jopa niin, ettei kukaan huomaa. Sitten vain lentää vaapottelisi kohti Utraa ja ikiomaa pesäänsä. Se voisi tehdä tuollaisen ”keikan” kerran päivässä. Kohta Utraan avattaisiin uusi koruliike, joka myisi tavaraa puoli-ilmaiseksi. Siinä olisi Joensuun poliisilla diplomitehtävä ottaa kiinni rikollinen. Epäilen, ettei se ilman Sherlock Holmesin tai Hercule Poirotin kaltaista etsiväneroa edes onnistuisi.

Koitti vihdoin päivä, jolloin minun ja Raakun vartioimaton yhteiselo päättyi. Se oli jo aiemmin alkanut tuntea kiinnostusta ihokarvojen poistoon. Kerran se oli jopa nokkinut oikean kulmakarvani alla olevan ihon verille yrittäessään ”nyppiä” kulmakarvoja irti. Harakan nokka on veitsenterävä, eikä sen tarvitse edes kovasti nokkaista, kun iho on rikki. Harakka on luonnossa peto, joka voi tappaa nokallaan jopa rotan. Minä liikuntakyvyttömänä olin täysin sen ”oivallusten” armoilla. Vaikkei se koskaan varmaan tarkoituksella aikonut satuttaa minua, teki sen nyt jo lähes aikuisen linnun koko jo veitsenterävä nokka oloni epävarmaksi. Pienempänä olin oppinut luottamaan siihen täysin. Vaikka se mielellään nukkui aivan kasvojeni edessä, ei se koskaan yrittänyt nokkia minua. Silmiä saattoi pitää huoletta auki, vaikka se tarkasteli kasvojani viiden senttimetrin päästä. Nyt jotakin oli peruuttamattomasti muuttunut. Siitä oli tulossa aikuinen harakka.

Elettiin elokuun puolta väliä. Raakku oli ollut meillä jo yli kaksi kuukautta. Eräänä iltapäivänä Anne loikoili vieressäni omassa sängyssään. Tasainen hengitys paljasti hänen nukahtaneen. Raakku oli ylhäällä orrellaan. Minä kirjoittelin kommunikaattorillani silmälasit nenälläni. Äkkiä Raakku pyrähti orreltaan naamalleni tavalliseen tapaansa, pyörähti pääni taakse ja sieppasi lappua otsaltani, mutta ei vetänytkään sitä tällä kertaa kokonaan pois. Lappu jäi roikkumaan toisen silmäni eteen. Kommunikaattorini katseohjaus ei toimi yhdellä silmällä. Olin täydellisen avuton, kykenemätön edes pyytämään apua. Seuraavaksi se hyppäsi kasvojeni eteen ja alkoi jokellella. Kun minä en sattuneesta syystä kyennyt vastaamaan, se kyllästyi pian, ja alkoi katsella oikeaa kulmakarvaa ”sillä silmällä”. Tiesin jo ennakkoon, mitä oli tulossa. Suljin silmäni.

Ensimmäinen isku kävi kipeästi. Tunsin, miten lämmin veri valui poskelleni. Se iski useita kertoja, ja tunsin, miten verinoro vuolastui. Kai se jotenkin hämmentyi vuotavasta verestä, koska siirtyi pääni toiselle puolelle ja huomasi poskessani olevat partakarvat. Seurasi muutama kipeä isku vasempaan poskeen, ja tunsin, kuinka verta alkoi vuotaa kaulalleni. Tästä Raakku hämmentyi vielä enemmän. Se hyppäsi pääni taakse ja alkoi räkättää kovaäänisesti, mitä se ei koskaan tehnyt, ellei ollut joku hätä. Kai se omalla yksinkertaisella tavallaan tajusi, että nyt tuli tehtyä ”töröntöitä”. Siihen räkätykseen Anne heräsi, ja tilanne laukesi. Minut hoidettiin, ja vaikka iskut olivat tehneet kipeää, ei muutaman päivän jälkeen huomannut enää mitään jälkiä runtelusta.

Hämmästyttävää kyllä, en ollut Raakulle vihainen. Minä rakastin sitä yhtä paljon kuin ennenkin. Ymmärrän, että se on vain luontokappale, joka ei ymmärrä hyvästä ja pahasta, ja meidän on opittava hyväksymään se sellaisena. Olen ymmärtänyt viime vuosina olevani elämän koulussa. Olen jäänyt luokalleni nöyrtymisessä. Siksi minun on opiskeltava sitä. Tuo Raakun antama oppitunti palveli korkeampaa tarkoitusta. Se oli yhdellä tunnilla minun opettajani. Tunnin aiheena oli tällä kertaa, miltä tuntuu olla täydellisen avuttomana niinkin mitättömän olennon runtelemana - ja antaa anteeksi.

Tuo päivä muutti kuitenkin viattomuuden ajan minun ja Raakun suhteessa. Se oli vain pieni petolintu, ”pikku dinosaurus”, kuten lintujen väitetään olevan. Siitä päivässä piti jonkun olla vahtimassa, jos Raakku oli sängylläni.

Raakun elämä muuttui vielä enemmän kuin minun. Sitä alettiin totuttaa ulkoelämään. Alussa se pelkäsi niin paljon, ettei suostunut lähtemään Annen olkapäältä tai kädeltä mihinkään. Oli mustaherukkojen keruuaika. Raakku oli Annen kaverina marjan keruussa. Sekin keräsi marjoja, ei kuitenkaan astiaan, vaan mahaansa tai kupuunsa. Sitten se lähti piilottamaan kuvussaan olevia marjoja kukkapenkkiin. Se jaksoi keskittyä marjankeruuseen korkeintaan puoli tuntia. Sitten se lähti esimerkiksi ”kitkemään” kukkapenkkiä. Kyytiä eivät saaneet niinkään rikkaruohot vaan kukat. Se osoitti olevansa salamannopea hyönteissieppari, suoraan ilmasta. Kerran Anne sai seurata, kun se sieppasi ampiaisen ilmasta. Sitä se ei suinkaan niellyt, vaan purki sen maassa ihan pieniksi osiksi, ja vasta sitten söi osan. Varmaan harakalla on jo geeneissään informaatio, kuinka menetellä pistävien hyönteisten kanssa.

Kuva: Raakku välillä emon pään päällä.

Kasvihuoneessa se oli myös Annen kaverina. Kun Anne puuhasteli omia töitään, teki Raakku omia askareitaan. Se saattoi esimerkiksi etsiä matoja. Muutaman se saattoi syödäkin, mutta enimmäkseen se piilotti niitä – maahan. Onnekas mato, joka luuli jo loppunsa tulleen, kun terävä nokka sieppasi sen mullasta, huomasi vain tulleensa siirretyksi metrin verran eri paikkaan. Raakku ei todellakaan pitänyt erityisemmin madoista. Huomasimme sen jo kahden viikon jälkeen, kun Anne toi kompostista löytämiään matoja. Se kyllä söi ne. Kului minuutti, ja se oksensi kiemurtelevat madot sängylleni. Sen jälkeen se oli ripulilla loppupäivän.

Yöt Raakku vietti alusta asti nukkumapesässään, joka ensimmäisestä yöstä alkaen oli pärekori, jonka pohjalla oli heiniä. Yöksi Anne laittoi korin päälle kankaan, joka ylsi vähän kantorivan ohi niin, että lintu pääsi halutessaan pois ja takaisin. Peitetty alue muodosti turvallisen, pimeän pesäkolon. Kori oli eteisen arkkupakastimen päällä. Viereisen matalan jääkaapin päällä oli sen päiväpesä, aiemmin mainittu pakastimen ritilälokerikko.

Kun Raakku kerran oppi tämän yöjärjestyksen, se oli täydellisen pedantti järjestelyjen suhteen. Kaiken piti olla täsmälleen samalla tavalla. Korien piti olla täsmälleen samoilla paikoilla, jopa täsmälleen samoissa asennoissa. Ensimmäisen kerran, kun Anne yritti ottaa pesuun ulosteisiin tahriintuneen yövaatteen, ja laittoi tilalle toisen kankaan, säntäili Raakku hätääntyneenä ympäri eteistä. Vaikka kangas muistutti sen omaa kangasta, ei se kelvannut. Ei auttanut muu kuin laittaa entinen, likainen kangas. Jälleen oli kaikki hyvin. Annen on pitänyt pestä yövaate siitä lähtien päivän aikana, kun Raakku on poissa yöpesästään.

Erään kerran taas, kun se ei suostunut menemään yöpesäänsä, ei Anne keksinyt, mikä oli vialla. Kaikki oli täsmälleen samoin kuin aina ennenkin, korit samassa asennossa, sama vaate juuri samalla tavalla. Silti joku oli vialla. Myöhemmin illalla Anne tuli vahingossa pöyhäisseeksi heiniä. Ne pöllysivät pahasti. Siinä siis syy. Meillä oli kyllä toinen paali heiniä jossain ulkorakennuksen kätköissä. Kello oli jo kymmenen illalla, eikä Anne viitsinyt lähteä enää etsimään paalia, etenkin kun ei ollut varma, missä se oli. Niinpä hän laittoi pesän pohjalle sanomalehteä ja päällimmäiseksi talouspaperia. Ne eivät kelvanneet, vaan Raakku kökötti päiväkorinsa reunalla koko yön. Ihme kyllä, se ei kelpuuttanut päiväpesäänsä yönukkumiseen, vaikka nukkui siinä päivällä. Ehkä siksi, ettei sen pohjalla ollut enää tuossa vaiheessa heiniä. Mutta mikäli olen yhtään oppinut harakan aivoituksia ymmärtämään, ei se ollut todellinen syy. Todellinen syy saattoi olla, että vain yöpesä kelpasi klo 20 jälkeen!

Tuossa vaiheessa se ei osannut lentää, vaan pomppi maata pitkin. Miten se olisi oppinut, kun sen emokaan ei lentänyt. Varmaan emon esimerkki on tärkeä lintujen lentotaidon kehittymisessä. Olin lukenut netistä, että harakan poikaset oppivat lentämään jo kolme – neljä – viikkoisina, vaikka emo vielä ruokkiikin niitä vähän aikaa. Harjoiteltuaan ulkona oloa Annen kanssa viikon verran, Raakku jätettiin jo yksin ulos – kaiken uhallakin. Emme halunneet sen jäävän lentokyvyttömäksi loppuelämäkseen. Anne piti kuitenkin umpieteisen ovea raollaan koko ajan aina syyskuun loppuun saakka, jotta se vaaran uhatessa pääsi turvaan pesäänsä.

Niin alkoi Raakun päivittäinen omatoiminen ulkoelämä. Päiväohjelma oli yksinkertainen. Anne avasi eteisen oven raolleen klo seitsemän aamulla. Raakku sai mennä ja tulla, miten halusi. Kun pääsi ulkoilmaelämän makuun, se ei yleensä aikaillut lähdön kanssa. Sen sijaan halusi hyvissä ajoin ennen pimeää takaisin pesäänsä. Päivisin se ei käynyt edes syömässä tai juomassa pesässään, vaan hommasi itse ruokansa ja juomansa ulkoa.

Varpaidensa epämuodostuneisuuden se oppi ajan oloon kompensoimaan. Vaikka ei alussa pysynyt edes pystyssä, vaan kyyhötti ”kyynärpäidensä” varassa. Ja kaatui heti nokalleen, kun yritti kävellä. Päivä päivältä jalat vahvistuivat. Kohta se jo pomppi kuin terveet kuunaan. Pian se jo pysyi kapealla orrellakin. Kun se vain oppisi lentämään, se kyllä pärjäisi.

Kuva: Raakku sai oman orren makuuhuoneeseeni.

Pian ulkoilmaelämän alettua, alkoi Raakku muuttua. Sen värit alkoivat kirkastua, musta muuttui mustemmaksi, harmaa kirkkaan valkoiseksi. Sen koko höyhenistö pöyhistyi, pääkin muuttui erinäköiseksi. Pyrstö kasvoi koko ajan pituutta, samoin siipisulat. Se alkoi koko ajan muistuttaa enemmän meidän pihassamme pyöriviä sisariaan ja emoaan, siis harakka-emoaan. Raakku oli selvästi tulossa aikuiseksi. Vaikka oli jäljessä sisaristaan, se otti niitä vähän kerrassaan kiinni.

Syyskuussa Raakku oli kaverina perunan nostossa. Se oli ollut Annen jalkojen välissä, kun kuokan kanssa oli pikku hiljaa edetty. Jonkun perunankin se itse nosti; vei tosin omiin piiloihinsa. Kuten ennenkin, sai Anne nostaa loput perunat ilman apumiestään. Sen mielenkiinto lopahti puolessa tunnissa, ja se siirtyi omiin askareisiinsa.

Kun Raakku aloitti itsenäisen ulkoilmaelämän elokuun loppupuolelta, on sillä ehtinyt olin monennäköistä ystävää. Ensimmäinen ja yllättävin oli kymmenvuotias kissamme Tipsu. Se on iso uros, painaa lähemmäs 8 kiloa. Siksi sen ja alle 200 grammaa painavan Raakun ystävyys vähän oudoksutti, ennen kaikkea arvelutti. Nyt olisi ollut ensimmäinen kerta, kun Raakun olisi voinut popsia suihinsa kenenkään estämättä. Mutta sitä Tipsu ei tehnyt. Se on aina ollut omituisen helläluontoinen kissaksi. Ja olivat ne toki nähneet toisensa sisällä lukuisia kertoja. Ehkä se älysi pienillä kissanaivoillaan, että nyt oltiin tuon räkättäjän kanssa samaa perhettä.

Ne viettivätkin usein aikaa yhdessä pihalla. Varmaan ohikulkijat ovat hieraisseet silmiään monta kertaa nähdessään harakan ja kissan vierekkäin sulassa sovussa, tai harakan pomppivan kissan perässä. Jo ihan ensimmäisenä itsenäisenä ulkoilupäivänä Raakku katosi pihalta. Anne meni kuistille huutelemaan Raakkua. Olisi kuulemma naurattanut, kun ensin talon takaa tuli kissa, ja perässä pomppi harakka.

Ehkä Raakku haki turvaa Tipsusta samassa pihassa asustelevia sisariaan vastaan. Ne ovat monta kertaa käyneet Raakun kimppuun, onneksi yksi kerrallaan. Kun Anne ensimmäisen kerran meni väliin tappeluun, oli Raakku alla siivet levällään, ja näytti olevan saavana osapuolena. Kuitenkin, kun sisar pakeni, huomasi Anne Raakun nokan olevan täynnä höyheniä. Jos oli Raakkua höykytetty, oli sisarkin saanut osansa. Ehkä pihaharakkamme pitävät Raakkua reviirilleen tunkeutuneena vieraana harakkana. Eräs seikka kuitenkin puhuu tätä vastaan. Sen emo ei ole koskaan käynyt Raakun kimppuun, vaan on katsellut näitä välienselvittelyjä sivusta. Onpa Anne yllättänyt Raakun ja emonsa (siis biologisen) seurustelemastakin kaikessa rauhassa. Kaikesta päätellen ne siis tunnistavat toisensa, ja Raakkukin on kyennyt jo antamaan hylkäämisensä anteeksi. Emo on nimittäin ollut tähän saakka helppo erottaa poikasista kokoeron perusteella.

Eräänä aamuna, joku viikko takaperin, Anne avasi pikkueteisen oven tavalliseen tapaansa. Syödessään aamupalaa hän pani merkille, ettei Raakku ilmestynytkään pihalle kuten tavallisesti. Hän meni tarkistamaan, mikä oli hätänä. Pikkueteisessä oli neljä samankokoista harakkaa. Kolme niistä pakeni, yksi jäi, Raakku. Ilmeisesti Raakun kaikki sisaret olivat tulleet ”kylään” Raakun hyvien pöperöiden houkuttelemina. Nauroinkin Annelle, että ilmeisesti pienokaisemme on tulossa murkkuikään, koska alkaa tuoda kavereitaan kotiin.

On Raakulla ollut kesän mittaan erikoisempiakin ystäviä. Useita kertoja se on tavattu pikkusiilin seurasta ja pari kertaa keskenkasvuisen rusakon. Yhteiselo näytti sujuvan sopuisasti molempien kanssa. En tiedä, miten täysin villit harakat tulevat toimeen mainittujen otusten kanssa. Ainakaan siilillä ei luulisi olevan hätää. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, vain huuhkaja on todellinen uhka siilille – tietysti autojen lisäksi. Erikoinen vieras Raakulla oli myös noin viikko sitten: talitintti. Syömässä Raakun pöperöitä Raakun katsoessa vieressä ulkoeteisessä.

Kun kirjoittelen tämän tarinan viimeisiä rivejä, on lokakuu jo pitkällä. Raakku on ollut meillä yli neljä kuukautta. Se on nyt komea lintu sinisen mustine siipineen, kirkkaan valkoisine rintoineen, komeine pyrstöineen ja uljaine nokkineen. Poissa on aiempi vähän nukkavieru olemus, poissa pyrstön ja siipisulkien epämääräinen hapsotus. Raakku lentää jo, eikä sitä erota pihamme muista harakoista kuin siitä, että se tulee Annen kutsusta luo. Ja tietysti siitä, että illan alkaessa hämärtyä se ilmestyy keittiön ikkunalaudalle merkiksi siitä, että sen on päästävä sisään. Vaikka viettääkin yöt sisällä, ei se nuku enää pesässään vaan orrellaan tai päiväkorin reunalla.

Kuva: Raakulla on komeat harakan värit.

Alkuun Raakun lentämään oppiminen näytti toivottomalta. Kun oli saanut olla vapaana ulkona kuukauden päivät, oli se jo kehittynyt huimasti. 5.10. se lensi jo terassin kaiteelta ulkorakennuksen taakse, kun säikähti terassin ovesta ulos tulevaa hoitajaani Tiinaa. Lentomatka oli peräti 50 metriä. Ja seuraavana päivänä se oli lentänyt peräti naapurin puolelle puuhun, kun Anne oli antanut sille luunapin nokkaan. Oli ottanut Annea kädestä nokalla kiinni ja kuulemma oikein vääntänyt ihoa. Raakku oli ollut puussa murjottamassa pari tuntia, ennen kuin antoi anteeksi ja lensi takaisin pihaamme. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun Anne napautti lintua.

Tuosta ensimmäisestä puuhun laskeutumisesta se oppi puuhun laskeutumisen jalon taidon. Nyt se vierailee entisessä pesäkuusessaan siinä kuin sisaruksensa. Vielä se ei toki lennä yhtä hyvin kuin ne. Anne nauroikin eilen, että hän erottaa äänestä, lentääkö yli Raakku vai sisarensa. Sisaren lentäessä yli kuuluu vain nopea viuhahdus. Kun Raakku lentää, kuuluu ”räp räp”, vähän kuin helikopteri. Mutta joka päivä se lentää edellistä paremmin.

Hassua on, ettemme tiedä, onko Raakku tyttö vai poika. Minä olen pitänyt aina sitä poikana lähinnä sen omasta mielestäni pitkän pyrstön ja nuoruuden ilkikurisuuden takia. Uroksen pyrstön pitäisi olla vielä vähän pitempi kuin naaraan. Luulen kuitenkin, ettei edes lintupongarin ole helppo erottaa uros- ja naarasharakkaa. Muutama päivä sitten Anne sanoi nähneensä pihallamme vielä pitempipyrstöisen harakan, ilmeisesti Raakun sisaruksia.

Jos Raakku onkin tyttö, voimme odottaa keväällä perheen lisäystä. Kenties sen pesässä ulkoeteisessä nököttää viisi munaa ja meistä tulee ”isovanhempia”. Vai käykö niin, että Raakku rakastuttuaan ”muuttaa pois kotoa” ja alkaa elää normaalia harakan elämää ja tekee pesänsä puuhun? Mene tiedä. Kumpikin vaihtoehto käy. Soisin ehkä mieluummin sen pesivän puussa. On se sielläkin meidän ilonamme. Harakka on paikkalintu, eikä muuta varmaan pihastamme mihinkään.

Kuva: Maailman turvallisun paikka on emon olkapäällä (Kuvaaja: Arttu Kokkonen, Joensuu).

Harakkaa pidetään suomalaisessa kansanperinteessä ”pirun lintuna” ja epäonnen tuojana. Jos mies lähti aamulla metsälle tai kalalle, ja ensimmäinen vastaantulija oli harakka tai kuului harakan räkätys, kannatti kääntyä takaisin. Saalista ei olisi luvassa. Kenties harakan räkätys, joka kuulostaa kieltämättä pilkalliselta, on näiden uskomusten takana. Joissain toisissa kulttuureissa harakka on taas hyvän onnen tuoja.

Maailmanlaajuisesti lintuja on pidetty sanansaattajina, viestintuojina. Vanha kansa uskoi, että linnun ikkunaan lentäminen tietää kuolemaa. Mitä merkitsee, kun lintu muuttaa kokonaan taloksi? Onko Raakku minun kuoleman enkelini? Olen ajatellut, että jos Raakku oppii lentämään ja muuttaa pois pihastamme, silloin minunkin sieluni lähtee lentää vaapottamaan kohti toisia maailmoja. Samalla tavalla haparoiden kuin Raakku, ja ihmekös tuo, jos sielu mennessään vähän vaapottaa. Kuolemista on vähän vaikeaa harjoitella etukäteen, kuten Raakku lentämistään.

Kenties se kuitenkin jää pihaharakaksi loppuelämäkseen, ja on ilonamme vielä kauan. Mutta jos se on minun kuoleman enkelini, sitten sekin lähtee. Yhdessä lentää liihotamme, se etsimään uutta reviiriä, minä omaan paratiisiini, missä on koskemattomia erämaita, koskia ja kelopuita, missä tulistella. Kenties Raakku sitten aikanaan lehahtaa samoille tulille. Laskeutuu olkapäälle ja ilmoittaa kovaäänisesti, että nyt maistuisi makkaranpala.

Puhuvista tietokoneista ja hevosista

noreply@blogger.com (Maija (ja Johanna-äiti)) — Fri, 02 Sep 2011 08:20:00 +0000

Kirjoittanut: Maijan Johanna-äiti

Vuosi vierähti Maijan perheen elämässä nopeasti. Ekaluokkalaisen syksy viime vuonna oli rankka, pajon rankempi kuin mitä kukaan meistä olisi voinut arvatakaan. Oppimista ja jännityksen paikkoja oli useita, tarjottimen kantamisesta ruokasalissa kynätöihin luokassa. Huonokuuloisten luokassa hyväkuuloinen Maija on kärsinyt melusta ja toisaalta, viittomat ovat olleet riittämättömät kertomaan viittoville koulukavereille tarinoita omasta elämästä. Kaikesta on selvitty ja paljon uutta on opittu. Äidin näkökulmasta on ollut surullista nähdä, ettei sitä omaa ystävää ole vieläkään oikein löytynyt. Uskon silti, että sen aika on vielä edessä. Kevään myötä koulurutiinit alkoivat sujua ja häämöttävä kesäloma kihelmöi vatsanpohjassa.

Lomalla huippuhetket löytyivät mummolan reissuista ja uimisesta, sekä kolmesta mielikuvitushevosesta (Drulla, Emma ja Safir), jotka reissasivat koko loman ajan mukanamme. Maija jaksoi muistuttaa isää kerta toisensa jälkeen, että kun on hevosia peräkärryssä, saa ajaa vian 80 km/h!

Syksyn tullen paneudumme uudestaan talvella saadun kannettavan tietokoneen Taike-taulustoon ja sen puheohjelmaan. Ehkä tästä tulee Maijan avain avoimeen maailmaan, jossa voi kertoa asioita ja tarinoitaan myös niille ihmisille, jotka eivät viito, saati tiedä Maijan omia murreviittomia. Kesällä tavujen ja sanojen tapailu on lisääntynyt hurjasti ja se auttaa tarinoiden ymmärtämisessä jo paljon.

Maija ei ole kyllä lannistunut siitä, etteivät kaikki aina ymmärrä, vaan aloittaa edelleen keskustelun muitta mutkitta bussissa istuvan tädin tai hiekkalaatikolla leikkivän lapsen kanssa. Motivaatio on edelleen kohdillaan, nyt meidän lähipiirin tulee vain tukea niin puhetta kuin viittomia ja tietokoneen käyttöä.

Anna anna

noreply@blogger.com (interAACtive) — Thu, 01 Sep 2011 18:17:00 +0000

Kirjoittanut: InterAACtive

Perheen pienin alkoi puhua jo jonkin aikaa sitten. Mikä oli ensisana? En muista enää ihan tarkasti, mutta sen tiedän, ettei se ollut äiti eikä isi. Luultavasti se oli ka-a, joka tarkoitti kala. Mökillä katiskassa polskivat ahvenet olivat niin suuri ihme, että ansaitsivat oman sanan.

Äiti ja isi eivät tulleet sanavarastoon vielä pitkään aikaan. Sen sijaan tuli sana anna. Tai pikemminkin annaannaanna! Maailma on täynnä asioita, joita yksivuotias haluaa kokea, maistaa ja haistaa.

Pian annan jälkeen kuultiin ensimmäinen kahden sanan lause: anna kakka. Tällä ilmauksella taapero pärjäsi hyvinkin useamman kuukauden. Kakka tarkoitti kaikkia sanoja, joissa on tavu ka tai edes k. Tilanteen mukaan anna kakka tarkoitti siis ota sukka, laita kenkä, haistetaan kukkaa, katso kala tai kammataan tukka. Jonkun kerran tämä monimerkityksinen ilmaus tarkoitti jopa, että kakka.

Seuraava tärkeä sana oli kato. Sitä seurasi lause –no juu, arvaatte varmaan jo. Kokemuksesta tiedän, että kato tulee olemaan käytössä pitkään ja runsaasti. Luultavasti perheen lapset uskovat, etten ole äiti vaan äitikatoäiti. On tietysti hienoa, että lapset haluavat jakaa ilmaveivit, hypyt, pilvet taivaalla ja pleikkapelin maalit. Mutta äitikatoäiti joka toinen minuutti –silkkaa kidutusta.

Tapa, jolla yksivuotias otti sanat haltuunsa, pisti miettimään keinoja tukea kielen kehitystä kuvien avulla. Jos lapsi tarvitsee puheen tuottamisen tai ymmärtämisen tueksi kuvia, niiden käyttöä harjoitellaan yleensä juuri samanlaisissa tilanteissa, joissa sanojen käyttäminen muutenkin aloitetaan.

Aluksi kuvia käytetään haluamiseen, esimerkiksi niin että lapsi osoittaa kuvista haluamansa leikin tai vaihtaa kuvan haluamaansa leluun. Tämän jälkeen pyritään siihen, että lapsi ilmaisisi kuvilla kokonaisen lauseen, esimerkiksi MINÄ HALUAN MUUMIN. Kuvalliset kommunikointikansiot rakennetaankin yleensä niin, että merkit MINÄ ja HALUTA ovat näkyvillä joka aukeamalla.

Kun lapsi hallitsee kuvalla pyytämisen, aletaan usein harjoitella huomion kohteen jakamista ja merkkien MINÄ ja NÄHDÄ käyttöä.

Näin sen tietysti kuuluu mennäkin. Mutta selittäkää, miksi kuvia käyttävien lasten on sanottava MINÄ HALUAN tai MINÄ NÄEN? Siis sen sijaan, että he käyttäisivät ilmaisuja anna ja kato?

Ensisanat ovat toki aina yksilöllisiä. Tiedän eräänkin kohteliaitten vanhempien lapsen, jonka ensilauseita oli (h)alluukko (s)ylliin, tarkoittaen haluan syliin. Puhetta tukevia keinoja käyttävien lasten parissa kannatan kuitenkin mahdollisimman lyhyiden, ajatuksellisesti ja äänteellisesti helppojen sanojen vahvistamista.

Henkilöön viittaavat merkit kuten MINÄ ja SINÄ ovat ylipäätään kuvan käytön alkutaipaleella hankalia. Se haluanko tai katsonko minä vai sinä vai hentunliisa, on aluksi yhdentekevää. Kaikki toiminta lähtee kuitenkin lapsesta ja kuvien -samoin kuin ensisanojenkin- merkitys riippuu tilanteesta.

Keittiökieltä

noreply@blogger.com (interAACtive) — Sun, 27 Mar 2011 19:27:00 +0000

Kirjoittanut: InterAACtive

Edellisessä blogissa kirjoitin pienistä väärinkäsityksistä, väärin kuulluista sanoista ja sanaväännöksistä. Minkälaista on keskustelu silloin, kun väärinymmärryksiä sattuu tavallista enemmän?

Jonkin aikaa sitten eräs lapsi katsoi minua vakavana ja sanoi haluavansa kuristaa. Tiesin, että tämä lapsi voi olla arvaamaton ja väkivaltainen.

- Kuristaa? Miksi haluat kuristaa?

Lapsi ei osannut vastata. Ymmärsin, että aikuisena minulla on Kasvatusvastuu. Kerroin siis, ettei ketään saa kuristaa, kuristaminen satuttaa toista ja pahimmassa tapauksessa tämä voi kuolla. Tässä vaiheessa lapsi alkoi olla jo aika levoton.

- Kenet haluaisit kuristaa?
- Appelsiini. Haluan kuristaa appelsiinia.

Appelsiinimehua! Mietin, haluaisikohan hän vähän kuristaa minuakin?

Eräs toinen lapsi jupisi itsekseen:

- Kakkaa. Kakkaa… Eikun ei paskaa, paskaa.

Koska olen aikuinen, muistin jälleen Kasvatustehtävän. Pidin siis puhuttelun rumasta kielestä. Lapsi käänsi minulle selkänsä ja meni pöydän alle makaamaan.

Mitä oikein tapahtui? Oli ollut puhetta pöydän kattamisesta ja yhtäkkiä tilanne oli ihan jumissa. Minulta meni ihan liian pitkään ymmärtää, mistä oli kyse.

Lapsi oli yrittänyt sanoa, että kattaa pöydän. Mutta vaikka hän kuinka yritti, kattaa-sanasta tuli kakkaa. Sitten hän yritti sanoa, ettei tarkoittanut paskaa.

Koska hän on kiltti ja kärsivällinen, hän ei huutanut minulle, että olen paska. Vaikka olisin sen ansainnutkin.

Kaikki, jotka tuntevat kielihäiriöisen lapsen, voivat kertoa samanlaisista kokemuksista. Keskusteluista, jotka ovat solmussa ennen kuin ovat alkaneetkaan.

Mitä tein näiden lasten kanssa, kun appelsiinimehu oli puristettu ja pöytä katettu? Koska olen aikuinen, joka haluaa myös kasvattaa, harjoittelin heidän kanssaan lausetta ”sä ymmärsit väärin!”

Kokemuksia etäyhteyksistä

noreply@blogger.com (Papunet) — Thu, 03 Feb 2011 07:53:00 +0000

Kirjoittanut: Jukka Kontkanen

Pikkupoikana haaveilin pilotin ammatista rakennellessani lennokkeja ikätovereitteni kanssa Joensuun poikalyseon lennokkikerhossa. Lennonjohtaja Tauno Silmunen toimi kerhon vetäjänä, ja innosti meitä poikia yleisemminkin ilmailuun opettamalla siinä sivussa aerodynamiikkaa. Niin totista oli minunkin innostukseni, että ilmoittauduin purjelentokurssille heti täytettyäni vaaditun iän.

Se kurssi ei kohdaltani koskaan alkanut. Olin ilmoittautunut omin nokkineni isältä kysymättä. Oletin ilman muuta, että isä maksaa. Pettymys oli karvas, kun isä epäsi minulta kurssin, ja vihasin isääni siihen saakka, kun tuli seuraava isompi rahan tarve. Loputkin kaunat hävisivät, kun sain seuraavana talvena upouuden 11-äänikertaisen viisirivisen harmonikan. Näin jälkikäteen isän kieltäytyminen tuntuu jo ymmärrettävämmältä. Vaikka kurssi maksoi nykyvinkkelistä katsottuna vähän, vain 800 markkaa, oli se iso raha silloin. Ilmailu on aina ollut kallis harrastus. Sitä paitsi isäni oletti viisaasti, etteivät ilmailun kulut suinkaan kurssiin päättyisi, vaan alkaisivat vasta siitä.

Minä sen sijaan päätin pyhästi, että ilmoittautuisin seuraavan kesän kurssille. Kurssin aioin maksaa itse kesätyötienesteilläni. Talvi tuli ja meni lukiota käyden. Kun kevät koitti, oli koko purjelentokurssi unohtunut. Niin muuttuu nuori mieli.

Kuvassa minä ja Vinski lehden luvussa

Enpä arvannut, että pilotti minusta tulisi lopulta kuitenkin, hyvin toisenlainen kuin silloin junnuna kuvittelin. Se vaati vielä 40 vuotta ja sairastumisen etenevään motoneuronisairauteen nimeltä ALS. Se vaati taantumisen liikkumattomaksi muumioksi sängyn pohjalle. Vaati se vähän nöyrtymistäkin ja siihenastisten elämänarvojen unohtamista. Ehkä juuri nöyrtyminen oli minulle se rankin prosessi. Muuttua viriilistä miehestä avuttomaksi vihannekseksi, joka on täysin riippuvainen toisista ihmisistä. Mutta en varmaan ole näine kokemuksineni yksin. Saman ovat joutuneet käymään läpi kaikki terveenä eläneet ja syystä tai toisesta vammautuneet. On pitänyt luopua terveen itsetunnosta ja ottaa tilalle vammaisen itsetunto. Tällä en tarkoita, että vammaisen itsetunnon pitäisi olla yhtään huonompi, tai ettei se voisi perustua osittain samoihin asioihin kuin terveelläkin. Mutta vammaisen on pakko löytää myös muita vahvuuksia kuin terveen ollakseen kokonainen ihminen. Tätä nöyrtymisprosessia ei voi ymmärtää, ennen kuin on kokenut sen.

Minulle nuo mainitsemani muut vahvuudet ovat luonteeltaan filosofisia. En yleensä lainaile omia tekstejäni, mutta nyt teen niin. Minulla on selvästi ollut ”henki päällä” tuota tekstiä kirjoittaessani. Pidin puheen vastaavalla tavalla etäyhteydellä Tampereen ALS-tapahtumassa syksyllä 2010. Puhuin hetken merkityksestä ja elämän ja kuoleman ymmärtämisestä muun muassa seuraavaa:

”Kun sairastuu vakavasti, vaikkapa Alssin tapaiseen sairauteen, joutuu väkisinkin pohtimaan aivan eri tavalla elämää, sen tarkoitusta, kuolemaa, kaiken väliaikaisuutta. Minäkin kuvittelin eläväni vähintään 80-vuotiaaksi. Äkkiä minulta varastettiin 20–25 vuotta. Ainakin ensi ajatukseni oli tuollainen.

Tuo ajatus on kuitenkin harhaa. Ei kukaan eikä mikään varastanut minulta mitään. Kuinka sellaista voi varastaa, jota ei ole olemassa! Ei minulle kukaan ole luvannut, että eläisin 80-vuotiaaksi. Ainoa asia, minkä olen saanut, on tämä hetki. Mitään muuta ei ole, ei kenelläkään, olipa terve tai sairas. On vain tämä hetki. Jos en olisi sairastunut alsiin, olisin voinut kuolla liikenneonnettomuudessa, liukastua ja lyödä pääni, saada syövän tai infarktin. On tuhansia tapoja kuolla tai sairastua.

Kun ihminen on terve, ei tällaisia asioita tule ajatelleeksi. Hetken arvoa ei ymmärrä. Monien ajatuksissa on vain tulevaisuus, omaisuus, vanhuuden turvaaminen. Kun jaksat painaa vielä parikymmentä vuotta, pääset eläkkeelle. Sitten hemmottelet itseäsi, matkustelet, harrastat. Kuka on luvannut, että pääset koskaan eläkkeelle? Tai jos saavutatkin eläkeiän, kuka takaa, että eläkkeitä enää maksetaan. Ehkä elämme silloin aivan erilaisessa maailmassa. Ehkä joudumme ponnistelemaan, että saamme edes jokapäiväisen leipämme. Tai jos eläkkeitä maksetaankin, pystytkö enää harrastamaan, matkustelemaan. Ehkä olet dementikkokodissa, ja elämäsi ja muistosi hiipuvat pikku hiljaa pois.

Olen alkanut koota mietelauseita, osa lainattuja, osa omiani. Hyvin monissa on teemana aika, sen väliaikaisuus. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että elämä koostuu sekunneista. Sekunti on hyvä aikayksikkö, kun kuvitellaan, millainen on hetki. Siinäkin mielessä sekunti on sopiva aikayksikkö elämään, että sydän lyö suurin piirtein kerran sekunnissa. Jos ihminen elää 80-vuotiaaksi, on hänellä 25 000 miljoonaa hetkeä, sekuntia. Se kuulostaa paljolta. Mutta kuinka nopeasti hetki vilahtaakaan, sitten jo seuraava ja seuraava…

Joku saattaa ajatella, että miksi haluan puhua näin synkästä aiheesta. Eikö sairaudessa ole kestämistä jo muutenkin? Minäpä kerron miksi. Olen tajunnut yhden asian. Sen, että ennen kuin pystyy täysipainoisesti elämään tässä hetkessä, on tajuttava kaiken väliaikaisuus. Väitän vielä enemmän. Väitän, että roikkuakseen kiinni elämässä ja taistellakseen tehokkaasti sairautta vastaan, on tehtävä ensin sinunkaupat kuoleman kanssa. Kun on valmis kuolemaan, on paljon vahvempi elämään. Miksi? Siksi, että pelko heikentää ihmistä.

Kuitenkaan emme synny tänne märehtiäksemme kuolemalla. Sen sijaan aika syntymän ja kuoleman välillä on meidän juttumme. Taas lainaan viisaampaa miestä kuin itse olen, nimittäin nykyistä Dalai Lamaa. Dalai Lamaa haastatellessaan Maarit Tastula kysyi ohjelmassaan ”Punainen lanka” viimeisenä kysymyksenään: ”Mikä on elämän tarkoitus?” Vastaus jäi ehkä siksi mieleeni, koska se oli niin yllättävä maailmankuululta uskonoppineelta, jota on pikku pojasta koulutettu tehtäväänsä. Hän vastasi jotenkin näin: ”Elämän tarkoitus on elää tämä elämä ja tavoitella onnellisuutta.” Ei mitään jonniin joutavaa korkealentoista hurskastelua, jota odottaisi uskonoppineelta, vaan yksinkertainen elämäntotuus, jonka jokainen on valmis allekirjoittamaan. Joka tuntee buddhalaisuutta vähänkään, tajuaa, että toteamukseen sisältyy kuitenkin syvällinen buddhalainen viisaus. Selvyyden vuoksi kerron, etten suinkaan ole buddhalainen. Lainaan vain mielelläni viisauksia buddhalaisuuden ehtymättömästä viisauksien aarrearkusta.”

Tähän lainaus päättyy. Vaikka itse kehunkin itseäni, olen kirjoittanut viisaita. En tosin omia viisauksiani, vaan itseäni viisaammilta lainattuja tai varastettuja, miten vain haluatte. Mutta taito se on sekin, osata lainata tai varastaa. Kun kiteyttää edellä sanotun pariin lauseeseen, syntymä, elämä ja kuolema ovat samalla janalla. Alku- tai päätepisteeseen emme voi vaikuttaa, mutta niiden väli on se juttu, meidän juttumme. Siihen, millaiseksi se muodostuu, voimme vaikuttaa. Ja siihen, kuinka käytämme ohi vilistävät hetkemme.

Sorruin taas jaarittelemaan. Siksi palaan ajatukseen ennen tuota filosofoinnin puuskaa. Minusta oli siis tullut vihannes. Onneksi jäi sentään kaksi asiaa, jotka vielä liikkuvat, nimittäin silmät ja ajatukset. Koska silmät ja aivot toimivat, mahdollistaa se puhevammaiselle liikuntakyvyttömällekin kommunikoinnin, kun hyödynnetään moderneinta katseohjaustekniikkaa.

Kuten monet yleisöstä tietävät, pidän blogia. Sain jokin aika sitten kommentin eräältä lukijalta blogitekstistäni ”hukkajukan tarina”, jossa kerron omasta sairastumisestani. Hän kertoi enonsa sairastuneen alssiin, ja menehtyneen puolessatoista vuodessa. Loppuajat tämä oli maannut liikuntakyvyttömänä ja puhumattomana sängyssä. Vain ilmeikkäät silmät olivat seuranneet heitä, mutta he eivät olleet varmoja, käsittikö tai kuuliko tämä heitä. Luettuaan kirjoitukseni hän ymmärsi, että kyllä hänen enonsa oli kuullut ja ymmärtänyt kaiken. Puuttui vain keino ilmaista itseään. Tämän päivän näkövinkkelistä katsottuna puuttui siis sopiva kommunikointiväline.

Kun sain omalta apuvälineyksiköltäni nykyisen kommunikaattori-tietokoneeni huhtikuussa 2009, jouduin tekemisiin Honkalampi-säätiön ja Punos-hankkeen kanssa. Asenneltiin minulle sopivia systeemejä koneen hallinnan mahdollistavaan Grid-ohjelmaan, ja asennettiin muun muassa luontevampi puheääni entisen robottimaisen sijaan. Tämän luonnollisen bitlips puheääni Esan te kuulette juuri nytkin puhuvan. Valittavissa on myös naisääni Heta tai englantia puhuva Sam.

En tarkkaan ottaen edes huomannut, kuinka ajauduin näihin pilotin hommiin. Huomasin vain olevani oman katseohjaus-tekniikkani etäyhteys-pilottina punos-hankkeessa kesällä 2009. Ehkä se oli luonnollistakin. Olin tietääkseni ensimmäinen katseohjausta kommunikoinnissa käyttävä omalla alueellani. Sittemmin heitä on toki tullut lisää. Eihän katseohjaus-tekniikkakaan ole vielä monta vuotta vanhaa.

Kun alkaa kyntää täysin kyntämätöntä sarkaa, voi esiin nousta isoja kivenmurikoita, jopa kantoja. Saattaapa auran meno kokonaan pysähtyä tällaiseen esteeseen. Niin kävi meillekin muutaman kerran. Liekö siitä johtunut, vai olenko vaan alkanut vanhoilla päivilläni kiroilemaan, mutta tavallista useammin sanaennustus tyrkytti p- ja s-kirjaimilla alkavia yleisessä käytössä olevia kirosanoja. Kommunikaattori on lahjomaton. Siinä oleva oppiva sanaennustus osoittaa lahjomattomasti koneen käyttäjän yleisimmin käyttämät ilmaisut.

Mutta sitähän se pilottina toimiminen on, kokeilua ja ongelmien ratkaisemista. Kiroilu sen sijaan ei ole pilotillekaan pakollista. Tosin minulla ei ollut ongelmien ratkaisuihin osaa eikä arpaa. Olinpahan vain jonkinlainen ongelmien esiintuoja, koekaniini.

En väsytä teitä teknisillä yksityiskohdilla kovin paljoa, enkä voikaan. Ymmärrän tietokone- ja kommunikaatiotekniikasta suunnilleen saman verran kuin sika hopeasta. Pari esiin noussutta kantoa tai kivenmurikkaa haluan silti mainita. Molemmat johtuvat katseohjaus- ja etäyhteystekniikoiden raskaudesta. Ensin törmäsimme yhteyden hitauteen. Meillä oli ainoastaan yhden megabitin kaapelimodeemiyhteys. Vaikka MMX-etäyhteys sillä toimikin, oli tiettyä hitautta havaittavissa. Samoin kuvan ja äänen laadussa oli toivomisen varaa.

Asia korjautui yhdellä puhelinsoitolla operaattorille. Kolminkertaistimme yhteysnopeutemme, eikä se edes paljon enemmän maksanut. Sitä paitsi samaa kaapelia käyttää taloudessamme kolme tietokonetta, ja nyt nettiyhteys toimi kaikilla nopeammin.

Toinen kivenmurikka, joka nousi esiin, oli koneeni kapasiteetti. Ensimmäisillä koeyhteyksillä MMX toimi juuri ja juuri. Jos kytkin vahingossa kesken yhteyden jonkun lisäohjelman päälle, oli seuraus yksiselitteinen. Kone meni juntturiin, kuten Pöyhösen Osmo asian sattuvasti ilmaisee. Toisin sanoen tinttiin, eli mikään ei enää toiminut. Kone piti sammuttaa, ja aloittaa alusta.

Tämä ongelma ei ihan puhelinsoitolla ratkennut. Koska katseohjaus- ja etäyhteysohjelmat ovat molemmat raskaita ohjelmia, oli koneeni kapasiteetti lujilla. Mietimme ratkaisuksi useampaakin konstia. Eräs oli ulkopuolisen lisämuistin käyttö. Ulkopuolinen lisämuisti on sitä paitsi edullista. Toinen versio siitä oli, että tutkimme vaihtoehtoa, jossa tehdas toimittaa minulle kaapelin, jolla ohjaan samalla pöytäkonetta. Toisin sanoen oman koneeni näytöllä näkyy pöytäkoneen työpöytä, jota ohjaan oman koneeni katseohjauksella. Tällöin MMX-ohjelmaa pyörittäisi toinen kone.

Tätäkään versiota ei ehditty toteuttaa, kun ongelma ratkesi itsestään. MMX-ohjelmaa paranneltiin, ja tehtiin siihen useitakin päivityksiä. En edes pysty sanomaan, montako päivitystä ohjelmaan tehtiin. Joka tapauksessa MMX alkoi toimia koneessani paremmin. Viimeiset yhteydet ovat olleet hyviä, kuvan ja äänen laatukin hyvä. Näin ongelma ratkesi pelkästään etäyhteysohjelmaa parantelemalla. Silti minun mielipiteeni on, ettei lisämuisti ole ollenkaan pahitteeksi. Tosin aika korjaa tämän itsestään. Meneehän tietotekniikka koko ajan jättiharppauksin eteenpäin.

Kokeilimme myös toista etäyhteystekniikkaa, Artic Communicator – ohjelmaa, jota pyörittää toinen kone. Tämä etäyhteys juuri nyt on toteutettu sillä. Sen etuna on, ettei se rasita kommunikaattorin kapasiteettia. Näin heikompitehoinenkin kone pystyy etäyhteyteen. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, myös kommunikaattorini valmistaja suosittelee mieluummin arctic communicator –ohjelman käyttöä. Kun Punos-hanke nyt päättyy, aion hakea kelalta juuri arctic communicator –laitteistoa. Niin voin kerryttää lisää kokemuksia etäyhteyksistä, ja kertoa lisää pioneerina toimimisesta vaikka papunetin blogissa.

Vielä eräs ongelma nousi esiin. Se ei liity varsinaisesti etäyhteystekniikkaan vaan nimenomaan käyttämääni katseohjaus-tekniikkaan. Ongelma ei ole varsinaisesti itse tekniikassa tai softassa, vaan virusturvaohjelmissa. Useimmat virusturvat pitävät katseohjaus-ohjelmia haittaohjelmina, ja pyrkivät estämään niiden toiminnan. Nyrkkisääntönä voi sanoa, että mitä kattavampi virusturva, sen varmemmin ongelmia katseohjauksen kanssa. On ollut aikamoinen homma etsiä sopivaa palomuuria. Kyllä toimivia ilmaisohjelmia löytyy useitakin, muttei täydellistä, ainakaan tähän mennessä. Siinä olisikin tietoturvayhtiöille työsarkaa, kehittää meille erityisryhmille sopiva virusturva. Taitaa vaan olla huono bisnes. Meitä tarvitsijoita on aivan liian vähän.

Pilottina toimiminen on ollut antoisaa. Olen saanut monia ystäviä projektin tiimoilta ja oppinut kuin oppinutkin vähän etäyhteystekniikasta. Näinpä uskallan väittää, että ymmärtää se sika nyt sen verran hopeasta, että erottaa hopealusikan teräksisestä. Ja ennen kaikkea olen tuntenut tekeväni työtä kohtalotovereideni puolesta. Tämän tekniikan tulon myötä ei toivottavasti kenenkään enää tarvitse pitää ajatuksiaan omana tietonaan, eikä läheisten arvailla, kuuleekohan tai ymmärtääkö tuo meitä.

Ja mitä tulee nimenomaan etäyhteyksiin, eivät kaikki puhevammaiset ole samassa tilanteessa. Varsinkin he, jotka ovat laitoksissa, menettävät helposti kaiken yksityisyytensä. Jos ymmärtävältä ja ajattelevalta ihmiseltä riisutaan yksityisyys, riisutaan samalla ripaus omanarvontuntoa. Jos kysyisin tältä salilta, kuinka moni haluaisi vieraiden ihmisten hoitavan kaikki asiansa, vaikka omakin järki pelaisi, ja löytyisi tekniikka, joka asioiden hoidon mahdollistaisi, veikkaan, ettei montakaan kättä nousisi. Kyllä ajatteleva ja ymmärtävä ihminen haluaa itse hoitaa asiansa niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Ja nykyinen kommunikaatio- ja etäyhteystekniikka tekee sen mahdolliseksi.

Vielä yksi asia. Kun rahoitusvastuu tulkkauspalveluista siirtyi kunnilta Kelalle 1.9.2010, merkitsi se jonkinlaisia käynnistysongelmia väkisinkin, hyvässä tahdosta huolimatta. Ja se on toki inhimillistä ja paremminkin sääntö kuin poikkeus isoissa organisaatiomuutoksissa. Minun kohdallani kävi niin, että kunnan myöntämä etätulkkauspäätös ei siirtynytkään automaattisesti Kelalle, vaan jouduin tekemään uuden hakemuksen. Liekö se minun hakemukseni ollut maanantaikappale, koska se hävisi jonnekin,? Oliko ”kusti polkee” eli Itella hävittänyt, vai joutunut Kelalla vahingossa mappi ööhön. Joulun alla sain tietää, ettei minulla ole voimassa olevaa tulkkauspäätöstä. Tein pikaisesti uuden hakemuksen. Tätä puhetta tänään kirjoittaessani 3.1.2011 posti toi Kelan myönteisen päätöksen, joten asia on kohdaltani kunnossa.

Etäyhteyspilotin näkökulmasta Punos-hanke päättyi vähän liian aikaisin. Olisi pitänyt päästä vielä testaamaan asioita Kelan alaisuudessa. Toivon siksi hankkeelle jatkoa jossakin muodossa. Haluan kiittää kaikkia hankkeen työntekijöitä, myös sitä yhtä, joka on piipahtamassa monistamossa. Yhteistyömme on ollut hauskaa, huumorin sävyttämää ja ainakin minulle antoisaa.

Olen toiminut katseohjaus-järjestelmän ja etäyhteyksien pilottina Honkalampi-säätiön Punos-hankkeessa ja pitänyt tämän puheen hankkeen loppuseminaarissa Joensuussa 27.1.2011.

Freesatut banaanit

noreply@blogger.com (interAACtive) — Sat, 29 Jan 2011 12:49:00 +0000

Kirjoittanut: InterAACtive

Perjantaina perheen ekaluokkalainen kertoi tutustuneensa koulun krunaattoriin. Hetken mietittyään hän korjasi, että koulun kurnaattoriin. Ehdotin, että kuraattoriin. Lapsi rypisteli kulmiaan ja sanoi, että joo kuranaattori se varmaan oli.

Tässä vaiheessa veli nosti päänsä Aku Ankasta ja ihmetteli, että mistä moottorista puhutaan? Kuramoottorista? Missä koneessa sitä käytetään?

Keskiviikkona lapsi ilmoitti, että hänestä on tullut kyykkykykkiäinen. Se tarkoitti, että jalka on niin kipeä, että on pakko kyykkiä.

Jalka oli kipeytynyt, kun ”veivasin rankkarista rannarilla maaliin, mut sit veska hyppäs siihen eteen ja mä kaaduin. Mut ehdin kikkaan ilmaan tyhjän ja suoraan mummoon!” Ihmettelimme yhdessä, miksi tuomari ei passittanut molaria jäähyllylle.

Miten hauskaa on jutella näin luovien kielenkäyttäjien kanssa. Parhaimmat väläykset muistaa vielä vuosienkin päästä.

Niin kuin sen, kun lapsi kertoi silmät pyöreinä, että kummitusjunassa asuu luura. Ettekö tienneet? Luuralla on siellä kolo, josta se luuraa ihmisiä. Kummitusjuna on täynnä pelottavia luurankoloja.

Onneksi väärinymmärtäminen ja luovuus ei ole varattu vain lapsille. Itse olin jo melkein täysi-ikäinen, kun söin ensimmäistä kertaa friseerattuja banaaneja. Vasta myöhemmin ymmärsin, että ne olikin fileerattuja.

Lämmin kosketus

noreply@blogger.com (interAACtive) — Mon, 13 Dec 2010 23:27:00 +0000

Kirjoittanut: InterAACtive

Sain palautetta edellisestä blogista. Se sisälsi kuulemma tuotesijoittelua ja oli säälittävä yritys saada Applen markkinointi lähettämään minulle oma iPad. Tämähän on tietysti totta joka sana.

Edellisessä kirjoituksessa oli myös virhe. Halvin iPad maksaa sata euroa vähemmän, kuin väitin (noin 500€).

Paula H. vinkkasi, että laitteiden kosteudenkestävyyttä voi parantaa päälle kiinnitettävällä suojakalvolla. Lisäksi Paula suositteli tutustumaan iComm-ohjelmaan. Kiitos Paula!
Netin käyttäjäkommenttien mukaan iPadissa on yksi puute: Kosketusnäyttö ei toimi käsineet kädessä. Se ei reagoi myöskään paljaaseen sormeen, jos käsi on kylmä.

Tällaisesta kosketusnäytöstä minullakin on kokemusta. Meillä on kotitalossa hissi, jonka kosketusnäyttö toimii ainoastaan paljaalla, kuivalla ja lämpimällä sormella.

Hissiä käyttääkseen on siis aina riisuttava käsineet. Lapset ovat ratkaisseet ongelman luovasti. He painavat hissinnappuloita talvisaikaan nenällään.

Silloin kun ulkona on oikein paukkuva pakkanen kylmä nenänpääkään ei toimi. Mitä lapset silloin tekevät? Riisuvat rukkaset? Eivät tietenkään. He valitsevat hissin numerot kielellään.

Tämän nähtyäni määräsin heidät käyttämään jatkossa vain ja ainoastaan portaita.

Vaikka iPadin kuolankestävyys olisikin loistava, ei kai ole tarkoitus, että käyttäjän pitää pakkaskelillä nuolla laitetta? Hitechin rinnalle tarvitaan siis edelleen lowtechiä; hissin rinnalle portaat; puhetta korvaamaan koneiden rinnalle eleitä, tulkintaa, kynä, paperi, kuvia ja kuvakokoelmia.

Ai juu, sen minulle osoitetun iPadin voi postittaa nimimerkilläni Papunetin toimitukseen.

iPad youPad wePad

noreply@blogger.com (interAACtive) — Tue, 30 Nov 2010 22:20:00 +0000

Kirjoittanut: InterAACtive

Tänään koitti se suuri päivä, jolloin iPadien myynti alkoi vihdoin myös Suomessa. Ilmeisesti jokunen laite saatiin tänne peräpohjolaan myös ihan oikeasti ostettavaksi.

En ole vielä päässyt konetta kokeilemaan. Mutta tottakai meilläkin on iPad –säästöpossu. Possussa on riittävästi rahaa omaan värkkiin ehkä joskus ensi vuonna, tai ei silloinkaan.

Uusimmassa Mikrobitti-lehdessä oli pikkuinen artikkeli iPadin ja muiden tablet-koneiden mahdollisuuksista puhevammaisten ihmisten apuvälineenä. Ne näyttävätkin ratkaisevan monia puhelaitteisiin liittyviä pulmia.

Ensinnäkin tablet-koneet ovat litteitä ja kevyitä. iPad painaa noin 700 grammaa. Kevyimmät kannettavat painavat himpun alta puolitoista kiloa, ja peruskannettavat vähintään kahden kilon päälle. Suoritusaikaa luvataan yhdellä latauksella noin kymmenen tuntia.

Jos iPadin kosketusnäyttö on samaa luokkaa kuin iPodin ja iPhonen, niin se on herkkyydeltään ja käyttöjärjestelmältään aivan eri planeetalta kuin minkään muun tietokoneen tai kännykän kosketusnäyttö, joita olen kokeillut.

Kolmas merkittävä tekijä on hinta. Tablet-koneet ovat kalliita (noin 600-800€), mutta verrattuna mihin tahansa vastaavaan kommunikoinnin apuvälineeseen hinta on kilpailukykyinen.

Applen tuoteperheelle on kehitetty oma kuvapohjainen Proloquo2Go-kommunikointiohjelma, joka niinikään kilpailee edullisella hinnalla (140€). Ohjelmaa ei ole toistaiseksi suomennettu. Videon perusteella se näyttää toimivan samankaltaisesti kuin muutkin kommunikointiohjelmat.

Aika näyttää, miten hyvin tablet-koneet soveltuvat apuvälineiksi. Esimerkiksi herkkä kosketusnäyttö voi käyttäjästä riippuen olla hyvä tai huono ominaisuus. Jos käyttäjän sormissa on vain vähän voimaa, on tietenkin hyvä, että laite reagoi pieneekin kosketukseen. Toisaalta voimakas- ja vikkeläsormiselle käyttäjälle, joka jumiutuu painelemaan kuvakkeita, laite ei ehkä sovi ollenkaan, ellei sen näppäinviivettä ole mahdollisuutta säätää.

Entä miten nämä laitteet kestävät lämpöä, kosteutta, pakkasta, kuolaa? Toimintaterapeutti Satu Railosvuon mukaan iPadin iskunkestävyys on ainakin hyvä.

Lue Satu Railosvuon kirjoitus uusimmasta Tikosesta.

Isän suusta

noreply@blogger.com (interAACtive) — Sat, 13 Nov 2010 17:50:00 +0000

Kirjoittanut: InterAACtive

Lapsuudenkodissani oli paljon naisia. Isälläni oli omat selviytymiskeinonsa. Yksi niistä liittyi puhelinviestien välittämiseen.

Kyllä, nuoret lukijat: ennen vanhaan talossa oli vain yksi puhelin. (Tai itse asiassa monta puhelinta, mutta vain yksi linja. Mikä tarkoitti loistavia salakuuntelumahdollisuuksia, jos oli hyvä pidättämään hengitystä.)

Puhelinvastaajaa ei ollut. Silloin, kun ei ollut itse paikalla, puhelimen viereen kirjoitettiin lapulle soittaja ja aika.

Paitsi että isäni ei koskaan kirjoittanut mitään. Jos muisti, hän saattoi sanoa, että "joku roogeri soitti".

Siis mitä? Joku poika soitti?! Kuka, koska ja kenelle meistä? Siitä isälläni ei ollut aavistustakaan, tai jos olikin, sitä ei kerrottu.

Sittemmin olen oppinut paljon lisää miehisen viestinnän epämääräisyydestä.

Appiukollani oli tapana tervehtiä poikaansa sanoilla: ”kuules kundi leikkaa tukkas.” Riippumatta siis pojan hiusten pituudesta tai lyhyydestä.

Isäni puolestaan kommentoi kaikkea sanomalla ”se nyt on sellaista herttapataa.” Jassoo? (Tämä on varmasti yksi hänen eloonjäämiskeinoistaan, olla sanomatta koskaan mitään minkään puolesta tai vastaan.)

Nämä kuolemattomat epämääräisyydet siirtyvät lasten iloksi isältä pojalle.

Kun lapsiamme on sattunut, heitä lohdutetaan isovaarin sanoin: ”tämä on pientä sotahistoriassa”. Paljonhan se lohduttaa, kun päässä on kuhmu, huuli vuotaa verta tai käsi on katkipoikki.

Isovaari pääsee ääneen myös silloin, kun lapsi kertoo, kuinka monta kalaa on saanut: ”kuulepa, kaloja ei saada, vaan otetaan!” Tai kun lelu on hajonnut: ”rautakangestako teille pitää lelut vääntää?”

Lapsetkin ovat oppineet. Kun heiltä kysyy läksyistä , vastaus on sama jo kolmannessa polvessa: ”laulu, leikki ja liikunta ja niistäkin vanhat läksyt.”

Ukin sanoin, kirous ja kuolema nykytekniikalle! En pääse koskaan sanomaan lapsilleni, että ”joku mirkku soitti.”

Mitä teidän isä sanoo?

Nurkassa huutelija

noreply@blogger.com (interAACtive) — Mon, 25 Oct 2010 18:58:00 +0000

kirjoittanut: interAACtive

Valvira julkaisi viime viikolla selvityksen vanhusten hoidosta Suomessa. Mukana oli yli 1200 hoitokotia. Parhaan mahdollisen tuloksen sai näistä seitsemän. Onnea näille seitsemälle ja niiden asukkaille!

Epäonnisempia ovat loput noin yhdeksänkymmentä prosenttia. Heidän asuinpaikkansa ei saavuttanut edes alinta hyväksyttävää tasoa yhdessä tai useammassa hyvään hoitoon kuuluvassa asiassa.

Toisin sanoen heitä hoitaa huonosti koulutettu, liian vähäinen henkilökunta epäasianmukaisissa tiloissa, heidän ruokailussaan tai lääkehoidossaan on puutteita, heitä ei kuntouteta tavoitteellisesti ja/tai heitä koskevien asiakirjojen tietosuoja on heikko.

Yleisin puute oli liian pitkä tauko ruokailujen välillä. Liian pitkä tarkoittaa 11 tuntia tai sitä enemmän. Näin siis pidetään vanhukset nöyrinä nyky-Suomessa!

Myös naapurimaassa Ruotsissa kampaillaan vanhusten hoidon laadun ja kustannusten kanssa. Satuin kuulemaan minkälaista on ratkaisukeskeinen hoito muistihäiriöisten hoitokodissa.

Menohan voi muistihäiriöisten kanssa olla melkoista. Osa asukkaista ei pysy paikoillaan. Toiset huutelee itsekseen. Lisäksi yhteistiloista tuppaavat katomaan kaikenlaiset pikkutavarat.

Miten rauhoittaa tilannetta ilman lääkkeitä?

Vaeltelijoille (vandrarna) pystytetään bussipysäkki. Siihen he kerääntyvät yhdessä onnikkaa odottelemaan. Ehkä syntyy jopa pieni keskustelu säästä tai liian pitkistä vuoroväleistä?

Keräilijöille (samlarna) kylvetään joka aamu lankakeriä. Niitä he noukkivat päivän mittaan ja ovat onnellisia jokaisesta löydöstään.

Huutelijat (roparna) ovat sinänsä harmittomia. Riittää, että joskus vähän huutelee takaisin.

Mikäli nämä ajatukset rantautuvat tännekin, meitä jokaista odottaa loistava vanhuus. Ei ehkä ruokaa, kuntoutusta tai riittävää hoivaa, mutta tekemistä kaikille. Oletko innokas marjastaja ja sienestäjä? Ilmiselvä keräilijä. Harrastatko kenties juoksua? Ahaa, siis tuleva vaeltaja, joka kipittää hoitajaa pakoon, minkä kintuistaan pääsee?

Itse olen...täytyykö tuota edes sanoa? Mutta tiedän miten huutelijat saadaan hiljaisiksi. Eihän siihen tarvita kuin näppäimistö. Sen avulla voi nurkassa nurista ihmisarvoisen hoidon puolesta.

Ihan semisti normipäivä

noreply@blogger.com (interAACtive) — Sun, 10 Oct 2010 20:13:00 +0000

Kirjoittanut: interAACtive

Viime keskiviikkona 6.10. vietettiin puhevammaisten päivää. Kampin Narinkkatorilla esiteltiin puhetta korvaavia viestintäkeinoja, esimerkiksi puhelaitteita ja kuvakansioita. Päivän teema oli: mitä sanoisit, jos et voisi puhua?

Hyvä kysymys. Mitä sanoisin jos en voisi puhua?

Joku kirosana voisi olla hyvä.

Kirosana olisi taloudellinen. Sillä voisi kuitata sekä tunteet, että keskustelut. Kaveri kysyisi, että mitä kuuluu. Minä siihen, että "***ko tässä". Ja kun oikein sapettaisi, niin toistaisin tarpeeksi monta kertaa. Ystävä kertoisi hyvän jutun ja minä vastaisin, että "ei ***".

Joku pöllö heitto olisi hauska. Sellainen kuin ”normipäivä” tai ”ihan semisti”. Tai ehkä ”ihan semisti normipäivä”. Sehän käy joka paikkaan.

Jotta perheessä säilyisi järjestys, tarvitsisin hyvän komentosanan. Painava ”NYT” voisi toimia. Se korvaisi sellaiset lauseet, kuin ”nyt rauha!”, ”nyt mennään!”, ”nyt ei oo mitään hätää”.

Kuka-sana voisi olla myös hyvä, sillä meillä etsitään usein syyllistä. Joku on aina syönyt viimeiset keksit, sotkenut vessan ja kadottanut kännykän laturin.

Perheen pienimmälle sanoisin yhden sanan: ”kukkuu!”

Varmasti tiedän, mitä en sanoisi. En sanoisi ”haluan vessaan”. En sanoisi ”haluan kahvia”, koska juon teetä. En sanoisi ”ei”, enkä ”kyllä”, koska ne voisin kertoa muutenkin.

Mitä sinä sanoisit, jos et voisi puhua?

Hyviä päätöksiä

noreply@blogger.com (interAACtive) — Sun, 26 Sep 2010 18:47:00 +0000

Kirjoittanut: interAACtive

Vanhimmat lapsemme käyvät keskisuurta suomalaista alakoulua. Se tarkoittaa, että koulussa on yhtä paljon oppilaita kuin pienessä kunnassa asukkaita.

Ekaluokkalaisemme ei ole koskaan kuullut, että koulussa olisi oppilaita, joilla on jokin vamma tai sairaus. Paitsi, ai niin, rinnakkaisluokalla on yksi poika, jolla on kipsi kädessä.

Viidesluokkalaisemme tietää, että koulussa opiskelee myös oppilaita, jotka liikkuvat, puhuvat tai käyttäytyvät eri tavoin muut. Kauan sitten hän leikki välitunneilla erityisluokan oppilaan kanssa.

Miksi ekaluokkalainen kuvittelee kaikkien oppilaiden olevan samanlaisia?
Koska ekaluokkalaiset ylipäätään löytävät suuresta koulusta tuskin itseään.
Koska koulussa on vuosien varrelle tehty monta päätöstä.

Aluksi erityisluokat opiskelivat koulurakennuksessa rinnakkain saman ikäryhmän kanssa. Käytävillä tuli kuitenkin kaikenlaista, niin kuin lapset sanovat, säätämistä. Päätettiin, että erityisluokat saavat oman sisäänkäynnin ja käytävän. Silloin kaikki saavat pukea ja kulkea rauhassa.

Aluksi erityisluokat ulkoilivat samaan aikaan muiden lasten kanssa. Välitunnilla tuli, no, kaikenlaista säätämistä. Päätettiin, että välitunnit porrastetaan. Silloin keinut ja jalkapallomaalit ovat vapaina myös erityisoppilaille.

Aluksi erityisoppilaat ulkoilivat samalla pihalla muiden lasten kanssa. Piha on suuri ja vaikeasti valvottavissa. Päätettiin, että turvallisuussyistä osa pihasta aidataan erityisoppilaita varten.

Aluksi erityisoppilaat ruokailivat muiden oppilaiden kanssa. Ruokala on iso ja meluisa, ja muutenkin tuli kaikenlaista säätämistä. Päätettiin, että erityisoppilaat ruokailevat luokassa. Silloin he saavat ruokarauhan ja voivat käyttää ruokailuun tarvitsemansa ajan.

Aluksi erityisoppilaat osallistuivat koulun yhteisiin joulu- ja kevätjuhliin. Joulujuhlassa he seisoivat lavalla ja pälyilivät yleisöä. Katsomo kuunteli hiirenhiljaa, kun avustajat lauloivat. Päätettiin, että erityisluokkien juhlat vietetään erikseen.

Jokaisen päätöksen taustalla on ollut vilpitön pyrkimys kaikille hyvään kouluun.
Onko hyvistä päätöksistä seurannut hyvää?

Mitä tapahtui lapseni välituntiystävyydelle? Se loppui, koska ystävän luokka siirrettiin jo vuosia sitten erityiskouluun.

Kitalakipipari

noreply@blogger.com (Maija (ja Johanna-äiti)) — Sat, 25 Sep 2010 17:17:00 +0000

Kirjoittanut: Maija (ja Johanna-äiti)

Moi!

Tiistaina Tanja oli meidän luokassa avustamassa. Silloin me pelattiin Unoa. Se on mun lempipeli.

Keskiviikkona kävin isin kanssa hammaslääkärissä ja sain sellaisen kitalakituen, jossa on helmiä ja paukkuja. Sen avulla harjoittelen löytämään puuttuvia kirjaimia. Nimesimme Tia-siskon kanssa vekottimen kitalakipipariksi, koska se näyttää vähän koristellulta piparilta. Kitalakipiparia pitää pitää joka päivä 15 minuuttia.

Nyt olen vähän kipeä, kuumetta ja vatsa sekaisin. Isikin on kipeä. En pääse huomenna luistelemaan. Tylsää!

Hauskaa viikonloppua kaikille!

Maija

Mitä lapset kuulevat?

noreply@blogger.com (interAACtive) — Sun, 19 Sep 2010 18:42:00 +0000

Kirjoittanut: interAACtive

Jääkaappimme ovessa on lehdestä leikattu sarjakuva. Sarjakuvassa isä komentaa lapsia ”vauhtia nyt! Olemme jo myöhässä!” Mitä lapset kuulevat isän sanovan? ”Kaikkien täytyy liikkua mahdollisimman hitaasti.”

Sarjakuva naurattaa aina.

Ensinnäkin, koska huomattava osa päivästä kuluu hoputtamiseen.
Toisekseen, koska sanoma tavoittaa harvoin kuulijansa.

Kun sanoo ”näkkärii”, lapset kuulevat ”Mäkkäriin”. Kun sanoo, että ”ehkä voidaan miettiä, että mennään joskus, jos ehditään, pelaamaan minigolfia”, lapset kuulevat "mennään pelaamaan minigolfia".

Tämä rikkinäinen puhelin päättyy aina samoihin syyttäviin sanoihin ”mutku sä sanoit! Sä lu-pa-sit!” En ole sanonut, enkä ainakaan ole luvannut, koska muka? Juupas eipäs.

Kun sanoo ”nyt tv kiinni” tai ”onko läksyt tehty?” mitä lapset kuulevat? Eivät mitään. Ehkä kaukaista loittonevaa surinaa.

Silloin voi pohtia haluaisiko käyttää uutta supervoimaansa, näkymättömyyttä, hyvisten vai pahisten puolesta. Toinen vaihtoehto on sanoa taikasanat, joiden avulla muuttuu taas näkyväksi. Vanhimman lapsen kohdalla nämä sanat ovat ”voi ei, menikö Don Rosan juhlanumero roskiin?”. Keskimmäisen lapsen taikasanat ovat ”pelivuoro” ja ”ylimääräinen”. Pienin pikkuinen kuopuksemme ei vielä tunne kovin montaa sanaa, mutta ”jäätelö” on takuuvarma.

Nämä sanat kuuluvat kuiskaamalla seinienkin läpi.

interAACtive blogin esittely

noreply@blogger.com (interAACtive) — Sun, 19 Sep 2010 18:29:00 +0000

Kirjoittanut: interAACtive

Blogi vuorovaikutuksesta ja puhetta korvaavasta viestinnästä.

Kirjoittaja on perheenäiti, jolla on kolme lasta. Vanhempien ja lasten lisäksi kodissa on 63 unilelua, 23 kiloa pikkuautoja ja yksi nukke.

Pieni vilkaisu Maijan elämään

noreply@blogger.com (Maija (ja Johanna-äiti)) — Thu, 02 Sep 2010 19:59:00 +0000

Kirjoittanut: Maija (ja Johanna-äiti)

Maija on 7-vuotias ekaluokkalainen Helsingistä. Reipas ja utelias Maija on aina ollut avoin uusille asioille ja ihmisille, siitäkin huolimatta, että verbaali dyspraksia ja viivästynyt kehitys on tehnyt oppimisesta ja kehityksestä normaalikäyristä poikkeavaa.

Maijan ensimmäisen vuoden onni oli valveutunut ja neuvokas neuvolatäti, joka huomasi jo 10 kk:n tytön motorisessa kehityksessä erilaisuutta, jonka takia Maija sai lähetteen Lastenlinnaan. Sairaala ei ole koskaan ollut Maijalle epämielyttävä paikka. Päin vastoin, niinä päivinä saa olla huomion keskipiste ja näyttää kaikkea mitä osaa! Vuosien varrelta Maijaa on tutkittu näin maallikkonäkökulmasta kaikista mahdollisista suunnista ilman vastausta siihen, miksi puheen tuotto on niin vaikeaa ja motoriikka kehittyy verkaasti.

Maijan toinen onni on ollut liuta valveutuneita varhaiskasvatuksen ammattilaisia ja loistavat puhe- ja toimintaterapeutit. Kun kaksivuotias tyttö ei vielä kävellyt eikä äännellyt kuin muutamia tavuja, päiväkodissa käynyt kiertävä erityislastentarhanopettaja ehdotti kokeiltavaksi joko kuvia tai viittomia Maijan kommunikoinnin auttamiseen. Viittomat tarttuivat heti. Maija on imenyt tukiviittomia sitä vauhtia kun me vanhemmat olemme niitä kerenneet ja jaksaneet oppia, joko suomalaisen viittomakielen sanakirjasta Suvista, Papunetista tai kirjoista. Vajaan kolmevuotiaan uhma helpotti huomattavasti kun hän sai kerrottua, että ei halua maitoa vaan vettä tai että päiväkodissa oli kivaa. Myös päiväkotien ihanat ihmiset ovat opetelleet viittomia ja erityisesti Maijan omia viittomia, jotta tärkeät asiat kuten Jere-serkun syntymä ymmärrettiin ja jaettiin ryhmässä.

Puhe- ja toimintaterapia ovat ollet iloista oppimista leikin ohella, välillä nopealla temmolla ja välillä enemmän leikin merkeissä. Pitkäaikaiset terapiasuhteet ovat olleet kaiken a ja o. Terapeuteista Maija on saanut terapeuttisen avun lisäksi omaan elämäänsä tärkeät tukiaikuiset, joille voi kertoa elämän iloja ja suruja ja joilta myös me vanhemmat olemme saaneet tukea ja apua arjessa pärjäämiseen ja eteenpäin menemiseen.

Ensimmäiset kouluviikot

noreply@blogger.com (Maija (ja Johanna-äiti)) — Thu, 02 Sep 2010 19:30:00 +0000

Kirjoittanut: Maija (ja Johanna-äiti)

Moi

Minä olen Maija. Olen seitsemän vuotta vanha. Asun Helsingissä äidin, isän ja pikkusiskon Tian kanssa. Aloitin ensimmäisen luokan Albertin koulussa tänä syksynä. Open nimi on Anna, avustajan nimi on Nora.

Koulussa on kivaa, hauskinta tällä viikolla oli jumppa. Kaikki juoksivat ympyrää tosi kovaa. Viime lauantaina käytiin koulun kanssa katsomassa Suomi-Ruotsi maaottelua. Se oli aika jännää.

Luokassa on kavereita, joilla on kuulolaite. Minä kuulen hyvin, mutta käytän viittomia puhumiseen. Toiset kavereista viittovat todella hyvin. Viittomakielen opeja on kaksi, yksi nainen ja yksi mies.

Moi!

Maija

****
Hei

Maijan koulu on alkanut vauhdikkaasti ja ensimmäiset kaverisuhteet on luotu. Se on äidin näkökulmasta syksyn tärkein juttu, sillä usein kuulevat ja puhuvat lapset ujostelevat Maijan innokasta viittomista ja sitä tukevaa ääntelyä. Onneksi on muutama tosiystävä, jotka ennakkoluulottomasti jaksavat olla kaverina ja suuri joukko aikuisia, jotka jaksavat arvuutella viittomia, kunnes arvaavat oikein. Maija on todella taitava kiertoilmaisujen keksimisessä niin, että lähes aina saamme selville esim. ketä J-kirjaimella alkavaa lasta hän näki koulutaksi ikkunasta tänään!

Syksyllä pääsemme toivon mukaan tutustumaan TAIKE –taulustoon, joka on tietokoneohjelma, jossa kuvien avulla Maija luo lauseita, jotka tietokone puhuu ääneen. Toivomme TAIKE:sta Maijalle apua ja itsenäisyyden mahdollisuutta tuleviin harrastuksiin ja kommunikointiin ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä viittomia. Maijan puhe kehittyy omaa verkkaista tahtiaan, joten viitomien lisäksi tarvitaan myös muita mahdollisuuksia vaihtaa ajatuksia ei-viittovien ihmisten kanssa.

Johanna